Olen ollut tänä vuonna todella väsynyt koko ajan ja sairastellut myös paljon. En tiedä kuinka paljon voi johtua jonkinsortin stressistä mikä koko ajan varjostaa elämää. Väsymys saa minussa taaskin aikaan itkuisuutta ja sen jälkeen on taas entistä uupuneempi olo.
Viime viikolla torstaihin mennessä ei vain enää jaksanut ja itketti vain. Voin toisaalta ajatella että jotain hyvääkii tuo väsymyksen purkautuminen sai aikaan. Soitin äidilleni.
Ensimmäistä kertaa puhuimme noin paljon asiasta sen jälkeen kun asiasta ennen joulua vanhemmilleni kerroimme. Puhuin tosi avoimesti ja itkin. Äitini yritti parhaansa mukaan kannustaa ja luoda uskoa tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa tuli tilanne jossa vain tokaisin että kuinka paha olla on ja äitini oli hiljaa puhelimessa ja sanoi että hän voi uskoa että pahalta tuntuu. Se tilanne oli jotenkin tärkeämpi kuin yksikään muu hetki tuosta puhelusta. Se että toinen otti osan siitä minun surustani ja pystyin jotenkin tuntemaan kuinka pahalta minusta saattoi tuntua.
