Raivotautisen tunteita

Törmäsin tänään naamakirjassa kirjoitukseen "Meistä tuli perhe poikamme syntymän johdosta."

Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?

Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.

Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.

No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).

Viha

Miten voi olla mahdollista, että vahinkoja syntyy kuin sieniä sateella, mutta ne jotka haluaisivat lasta useamman vuoden ja olisivat useinkin 100-kertaa kykeneväisempiä vanhempia, eivät sitä lasta edes vahingossa saa?

Tämä viha ei ota laantuakseen. Pelkään näitä tunteitani, tätä suurta, ylitsevuotavaa vihaa, joka minussa eilen syntyi.

Harvemmin käyn naamakirjassa, kuten aiemmin siitä kerroinkin jo. Jostain kumman syystä avasin tietokoneellani eilen taas naamakirjan, mutten edes itse asiassa katsonut sitä. Tein töitä, pyörin muilla nettisivuilla ja naamakirja oli auki yhdellä välilehdellä. Ei ollut tarkoituksena edes sinne mennä, mutta kun suljin pikkuhiljaa kaikki muut välilehdet, pomppasi tietenkin tuo viimeinen sivu auki koneelleni.

Ultraäänikuva.

Serkkuni ultraäänikuva kommentein Siellä se masuasukki kasvaa. Serkkuni, joka on nuoruudessaan käyttänyt huumeita, pyörinyt mitä hämärimmissä porukoissa, polttanut tupakkaa koko elinikänsä, saanut kaksi aiempaa lastaan linnakundille, on naimisissa milloin kenenkin miehen kanssa ja eroaa kuukauden sisällä häistä. MITÄ HELVETTIÄ?

Kalevi ei ollut kotona, joten soitin paniikin vallassa äidilleni, tiesikö hän asiasta. Tiesi, mutta olisi halunnut kertoa minulle kasvotusten. Oli kuullut tämän aiemmin. Lapsi oli vahinkolapsi, jota ei alun perin ollut tarkoitus pitää. VAHINKOLAPSI!

Miten niin vastuuttomalle ihmiselle voi sattumalta, vahingossa tulla lapsi? Lapsi jota ei edes aluksi haluttu?

Isäni oli myös ollut asiasta vihainen ja pettynyt. Tuntui hyvältä, että joku pystyi jakamaan sen tunteen. Kielletyn tunteen, jota ei monien mielestä saisi tuntea.

Mitä ihmettä me olemme tehneet väärin elämässä, ettei niitä lapsia edes parhaalla mahdollisella ajoituksella tule? Miten toiset voivat tulla raskaaksi vaan katsoessaan vastakkaista sukupuolta? Miksi toiset ovat niin ajattelemattomia, että tulevat raskaaksi vahingossa!

Tällaista ei vaan pysty ymmärtämään.

Pelkään kamalasti, että serkkuni soittaa minulle, niin kuin hänen tapanaan on. Tapa on hyvin uuvuttava, valehtelematta hän ei ole koskaan kysynyt minun kuulumisiaan, vaan kertoo kaiken omasta elämästään. Itsekäs paska.

En pysty puhumaan hänelle, enkä ainakaan kohtaamaan. Pelkään jo tilannetta kun tavataan. Mitä ihmettä sitä toiselle sanoo? Onnea lapsesta, jota et oikeasti edes halunnut?

Miten tästä vihan tunteesta pääsee eroon?