Leijuva elämä

Onkin vierähtänyt hurjan pitkä aika kun viimeeksi tänne kirjoitin. Meidän tilanne ei ole muuttunut sitten viimeisen kirjoituksen. Hoitoihin oli tarkoitus mennä vuonna 2015 ja nyt eletään 2016 loppua. Hoitoja ei näy.

Eletään sellasessa välitilassa, leijutaan sen elämän välissä kun ei tiedetty mitään asioista ja oltiin onnellisia ja sen elämän välissä kun jotain konkreettista voisi tapahtua hoitojen suhteen. Ei uskalleta kurkata nurkan taakse.

Hoitoihin olimme jo jonossa vuonna 2015, kunnes meidät otettiin pois jonosta sen vuoksi, että minulla oli liikaa painoa. Ymmärrän tämän täysin. Suuresta pudotusmäärästä ei ollut kiinni ja se olisi hoitunut parissa kuukaudessa. Mutta mieli ei hoitunut. Mitään tukea myöskään ajatuksille ei saatu. "Tulet sitten vaan punnittavaksi niin pistetään teidät takaisin jonoon."

En tarkoita sitä, etteikö olisi minun omissa käsissäni tehdä päätöstä laihduttaa ja onnistua siinä. Tiedän, että se on täysin itsestä kiinni. Mutta elämä kun ei aina mene niin kuin pitäisi.

Tämän jälkeen elämä alkoi leijua. Mitään ei tapahtunut. Pelko vaan kasvoi kasvamistaan. Ja se huonommuuden tunne itsestä. Samana vuonna Kalevin isä kuoli ja mullisti erityisesti hänen maailmansa. Tuntui, että olimme syvällä kaivossa ja naruun ei kumpikaan ylettynyt. En osaa sanoa, miten sieltä kaivosta pääsimme pois, tuo vuosi vaikuttaa aikamoiselta sumulta näin jälkeenpäin katsottuna.

Elämä on jatkunut ja onnellisuuden hetket on löydetty takaisin. Siltikään, en ole vieläkään käynyt ilmoittamassa, että hoitoja voitaisiin jatkaa. Todennäköisesti joudumme kaikki kokeet käydä tekemässä uudestaan, sillä aikaa on kohta kulunut jo kaksi vuotta. Leijumme tilassa jossa pettymyksiä ei jakseta ottaa vastaan.

Katsomme vierestä kun kaikki muut raskautuvat ja lapset syntyvät. Osa menee tarhaan, osa jo kouluun. Meistä kumpikaan ei puhu hoidoista, vaikka lapsettomuudesta puhutaankin. Kun kysytään mitä kuuluu, me vastaamme "Töitä, vain töitä, eipä muuta.".

Rakkaus tarvitsee rauhaa

Koko joulunjälkeinen aika onkin ollut odotusta. Meidät piti laittaa kunnallisen jonoon heti kun verikokeiden tulokset selviäisivät ja uusi siemennesteanalyysi olisi otettu. No eipä laitettu. Lääkärimme oli lomalla ja hänen tuuraajansa sairaslomalla. Miljoona soittoa naistentautien polille, mitä milloin ja missä? No vasta helmikuussa.

Viikko sitten perjantaina meillä oli yhteisaika polille. Jotenkin taas panostin käyntiin liikaa, kaiken energian. Ehkä jotain lisää pahaa? Kalevi ei niinkään ja yritin hänelle vakuutella että pitää varautua pahaan.

No onneksi varautuminen oli turhaa. Kromosomeissa ei ollut mitään häiriötä eikä y-deleetiota ollut. Testosteroni oli vähän alle viitearvon, mutta sille ei oikeastaan voida mitään tehdä. Lääkäri vielä varmisti että haluamme varmasti kunnallisen jonoon. Haluamme, sillä meillä ei ole varaa kalliisiin hoitoihin emmekä ainakaan tässä vaiheessa osaa vielä ajatella ottavamme tuhansien eurojen lainoja. Katsotaan ensin nämä kolme kunnallisella.

Lääkäri myös selvensi, että kolme tarkoittaa sitä, että jos munasolujen keräyksessä saadaan alkioita pakkaseen niin nämä pakkasesta otetut alkiot siirtoon eivät kuluta niitä kolmea kertaa. Ainoastaan munasolujen keräys ja hedelmöitys samalla lasketaan yhdeksi kerraksi.

Nyt sitten saimme lähetteen Helsinkiin naistenklinikalle ja lääkäri laskeskeli, että kesäkuussa saamme tiedon ensimmäisestä käynnistä ja elokuussa alkavat hoidot. Lääkäri sanoi, että lähtisimme tilanteessamme suoraan ICSI-hoitoihin, mutta sanoi kyllä vielä lopuksi, että lopullisen päätöksen tekevät Helsingissä.

Mitä tästä nyt sitten ajattelee? Oikeastaan aika tyhjä olo. Luulen että minulla on tällä hetkellä se samanlainen tyhjä olo mikä Kalevilla oli kuukausi kaksi sitten. Todellisuus tuntuu välillä todella kaukaiselta. Elää vähän kuin jonkun toisen ruumiissa katsoen tätä touhua yläpuolelta.

Osaltaan opintoni vaikuttavat tähän, sillä olen valmistumassa huhtikuussa ja ravaan vähän väliä opiskelukaupunkini ja asuinkuntani välillä. Olen myös osaltaan onnellinen, että tämä kevät näyttäisi olevan yhtä hulinaa. Saa hiukan paeta asioita ja olla toisaalta se ihminen joka oli jokunen vuosi sitten pyöriessä opiskelijatouhuissa. Minun pakopaikkani tästä.

Jos vielä hulinaa lisätään, olemme menossa seuraavana perjantaina naimisiin. Naimisiin niin, että vihkitilaisuudesta tietää tällä hetkellä vain kaksi ystäväämme jotka tulevat tilaisuutta todistamaan.

Naimisiin meidän piti mennä jo parisen vuotta sitten. Kirkko oli varattu ja hääpaikka. Häistä tiesivät jo kaikki. Onneksi kutsuja ei ehditty lähettää vaikka ne olivatkin jo valmiina. Silloin sairastuin masennukseen ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Kalevi oli niin viisas ja ehdotti että perutaan koko homma. Olin samaa mieltä.

Kaiken peruminen oli erittäin kipeä paikka. Kuinka huonoja ihmisiä olimmekaan kun häät pitää peruttaa. Itkin tuolloinkin äidilleni puhelimessa asiaa ja hänkin sanoi että teimme oikean ratkaisun. Miksi järjestää juhlaa jonka järjestäminen ei tunnu hyvältä? Nyt pari vuotta eteenpäin olemme tajunneet, että ei sellainen iso juhla olisi edes ollut meitä ja olemme useaan otteeseen miettineet miksi ihmeessä edes luulimme sellaista.

Sinä keväänä kun peruimme häät, silmiini sattui Sanna Wikströmin kolumni Rakkaus tarvitsee rauhaa joka on siitä asti ollut muistutuksena jääkaappimme ovessa. Tuo teksti on myös tullut erittäin tärkeäksi tänä vuonna lapsettomuuden kautta ja on ajatuksissa varmasti myös tulevana perjantaina.

Juuri nyt naimisiin meno Kalevin kanssa tuntuu erittäin tärkeältä, haluan entistä voimakkaammin olla hänen kanssaan, sitoutua hänen kanssaan avioliiton kautta ja osoittaa rakkautta näin. Olemme puhuneet asiasta paljon ja molemmilla on sellainen olo että juuri nyt, juuri nyt tämä on tärkeää ja merkityksellistä.

(Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä)