Viikko sitten perjantaina meillä oli yhteisaika polille. Jotenkin taas panostin käyntiin liikaa, kaiken energian. Ehkä jotain lisää pahaa? Kalevi ei niinkään ja yritin hänelle vakuutella että pitää varautua pahaan.
No onneksi varautuminen oli turhaa. Kromosomeissa ei ollut mitään häiriötä eikä y-deleetiota ollut. Testosteroni oli vähän alle viitearvon, mutta sille ei oikeastaan voida mitään tehdä. Lääkäri vielä varmisti että haluamme varmasti kunnallisen jonoon. Haluamme, sillä meillä ei ole varaa kalliisiin hoitoihin emmekä ainakaan tässä vaiheessa osaa vielä ajatella ottavamme tuhansien eurojen lainoja. Katsotaan ensin nämä kolme kunnallisella.
Lääkäri myös selvensi, että kolme tarkoittaa sitä, että jos munasolujen keräyksessä saadaan alkioita pakkaseen niin nämä pakkasesta otetut alkiot siirtoon eivät kuluta niitä kolmea kertaa. Ainoastaan munasolujen keräys ja hedelmöitys samalla lasketaan yhdeksi kerraksi.
Nyt sitten saimme lähetteen Helsinkiin naistenklinikalle ja lääkäri laskeskeli, että kesäkuussa saamme tiedon ensimmäisestä käynnistä ja elokuussa alkavat hoidot. Lääkäri sanoi, että lähtisimme tilanteessamme suoraan ICSI-hoitoihin, mutta sanoi kyllä vielä lopuksi, että lopullisen päätöksen tekevät Helsingissä.
Mitä tästä nyt sitten ajattelee? Oikeastaan aika tyhjä olo. Luulen että minulla on tällä hetkellä se samanlainen tyhjä olo mikä Kalevilla oli kuukausi kaksi sitten. Todellisuus tuntuu välillä todella kaukaiselta. Elää vähän kuin jonkun toisen ruumiissa katsoen tätä touhua yläpuolelta.
Osaltaan opintoni vaikuttavat tähän, sillä olen valmistumassa huhtikuussa ja ravaan vähän väliä opiskelukaupunkini ja asuinkuntani välillä. Olen myös osaltaan onnellinen, että tämä kevät näyttäisi olevan yhtä hulinaa. Saa hiukan paeta asioita ja olla toisaalta se ihminen joka oli jokunen vuosi sitten pyöriessä opiskelijatouhuissa. Minun pakopaikkani tästä.
Jos vielä hulinaa lisätään, olemme menossa seuraavana perjantaina naimisiin. Naimisiin niin, että vihkitilaisuudesta tietää tällä hetkellä vain kaksi ystäväämme jotka tulevat tilaisuutta todistamaan.
Naimisiin meidän piti mennä jo parisen vuotta sitten. Kirkko oli varattu ja hääpaikka. Häistä tiesivät jo kaikki. Onneksi kutsuja ei ehditty lähettää vaikka ne olivatkin jo valmiina. Silloin sairastuin masennukseen ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Kalevi oli niin viisas ja ehdotti että perutaan koko homma. Olin samaa mieltä.
Kaiken peruminen oli erittäin kipeä paikka. Kuinka huonoja ihmisiä olimmekaan kun häät pitää peruttaa. Itkin tuolloinkin äidilleni puhelimessa asiaa ja hänkin sanoi että teimme oikean ratkaisun. Miksi järjestää juhlaa jonka järjestäminen ei tunnu hyvältä? Nyt pari vuotta eteenpäin olemme tajunneet, että ei sellainen iso juhla olisi edes ollut meitä ja olemme useaan otteeseen miettineet miksi ihmeessä edes luulimme sellaista.
Sinä keväänä kun peruimme häät, silmiini sattui Sanna Wikströmin kolumni Rakkaus tarvitsee rauhaa joka on siitä asti ollut muistutuksena jääkaappimme ovessa. Tuo teksti on myös tullut erittäin tärkeäksi tänä vuonna lapsettomuuden kautta ja on ajatuksissa varmasti myös tulevana perjantaina.
Juuri nyt naimisiin meno Kalevin kanssa tuntuu erittäin tärkeältä, haluan entistä voimakkaammin olla hänen kanssaan, sitoutua hänen kanssaan avioliiton kautta ja osoittaa rakkautta näin. Olemme puhuneet asiasta paljon ja molemmilla on sellainen olo että juuri nyt, juuri nyt tämä on tärkeää ja merkityksellistä.
(Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti