Raivotautisen tunteita

Törmäsin tänään naamakirjassa kirjoitukseen "Meistä tuli perhe poikamme syntymän johdosta."

Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?

Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.

Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.

No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Totesimme eilen illalla Kalevin kanssa, että kyllä tämä lapsettomuus tuntuu niin yksinäiseltä. Jos sitä ei ole kokenut, ei pysty ymmärtämään niitä tunteita ja ajatuksia. Asian kanssa ollaan todella yksin.

Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".

No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!

Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.

Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".

Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."

Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.

Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.

Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.

Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.

Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.

Lapsettomuus tekee kipeää – silti ajattelemme, että aihetta voi kommentoida miten haluaa

Viha

Miten voi olla mahdollista, että vahinkoja syntyy kuin sieniä sateella, mutta ne jotka haluaisivat lasta useamman vuoden ja olisivat useinkin 100-kertaa kykeneväisempiä vanhempia, eivät sitä lasta edes vahingossa saa?

Tämä viha ei ota laantuakseen. Pelkään näitä tunteitani, tätä suurta, ylitsevuotavaa vihaa, joka minussa eilen syntyi.

Harvemmin käyn naamakirjassa, kuten aiemmin siitä kerroinkin jo. Jostain kumman syystä avasin tietokoneellani eilen taas naamakirjan, mutten edes itse asiassa katsonut sitä. Tein töitä, pyörin muilla nettisivuilla ja naamakirja oli auki yhdellä välilehdellä. Ei ollut tarkoituksena edes sinne mennä, mutta kun suljin pikkuhiljaa kaikki muut välilehdet, pomppasi tietenkin tuo viimeinen sivu auki koneelleni.

Ultraäänikuva.

Serkkuni ultraäänikuva kommentein Siellä se masuasukki kasvaa. Serkkuni, joka on nuoruudessaan käyttänyt huumeita, pyörinyt mitä hämärimmissä porukoissa, polttanut tupakkaa koko elinikänsä, saanut kaksi aiempaa lastaan linnakundille, on naimisissa milloin kenenkin miehen kanssa ja eroaa kuukauden sisällä häistä. MITÄ HELVETTIÄ?

Kalevi ei ollut kotona, joten soitin paniikin vallassa äidilleni, tiesikö hän asiasta. Tiesi, mutta olisi halunnut kertoa minulle kasvotusten. Oli kuullut tämän aiemmin. Lapsi oli vahinkolapsi, jota ei alun perin ollut tarkoitus pitää. VAHINKOLAPSI!

Miten niin vastuuttomalle ihmiselle voi sattumalta, vahingossa tulla lapsi? Lapsi jota ei edes aluksi haluttu?

Isäni oli myös ollut asiasta vihainen ja pettynyt. Tuntui hyvältä, että joku pystyi jakamaan sen tunteen. Kielletyn tunteen, jota ei monien mielestä saisi tuntea.

Mitä ihmettä me olemme tehneet väärin elämässä, ettei niitä lapsia edes parhaalla mahdollisella ajoituksella tule? Miten toiset voivat tulla raskaaksi vaan katsoessaan vastakkaista sukupuolta? Miksi toiset ovat niin ajattelemattomia, että tulevat raskaaksi vahingossa!

Tällaista ei vaan pysty ymmärtämään.

Pelkään kamalasti, että serkkuni soittaa minulle, niin kuin hänen tapanaan on. Tapa on hyvin uuvuttava, valehtelematta hän ei ole koskaan kysynyt minun kuulumisiaan, vaan kertoo kaiken omasta elämästään. Itsekäs paska.

En pysty puhumaan hänelle, enkä ainakaan kohtaamaan. Pelkään jo tilannetta kun tavataan. Mitä ihmettä sitä toiselle sanoo? Onnea lapsesta, jota et oikeasti edes halunnut?

Miten tästä vihan tunteesta pääsee eroon?

Facebook

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun sinne facebookkiin pärähtää niitä vauvailmoituksia. Niille joilla on jo yksi tai enempi aiemmin. Kuinka vihainen olo tulee, vaikkei se niiden vika olekaan ettei sinulla ole sitä ilmoitusta siellä myös.

En pystynyt painamaan tykkää-nappia. Odotan jokusen päivän. En siellä niin useasti käykään niin ettei kukaan sitä varmasti edes huomaa, toivon minä.

Kuinka epäreilua!

(Meinasin kaatua -blogin kirjoittaja tiivistää tunteet niiiiiin hyvin.)

Miksi pitää suuttua?

Sehän sitten kärjistyi. Minun riidakseni. Sanon minun, koska yksinhän minä riitelin ja raivosin. Kalevi katsoi silmät pyöreänä, hiukan hymyillen vieressä. Tuli sitten jossain vaiheessa halaamaan itkevää Berttaa.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on vaikeaa välillä ymmärtää toista. Jos kyse olisi minusta, raivoaisin maailmalle, syyttäisin jotakin, itkisin murhetta, huutaisin. Mutta ei Kalevi.

Viime viikko meni itkiessä oikeastaan jokaisena päivänä. Johtuiko sitten väsymyksestä vai siitä, että asiaa ei oltu taas noin urakalla puitu pitkään aikaan ja paineet kasautuivat. Perjantaina sitten raivosin, raivosin sitä, että miksi et itke? Miksi et ole vihainen? Miksi et huuda maailmalle? Miksi et huuda minulle? Miksi et suutu minulle kun vaadin sinulta? Mitä sinä tunnet?

Liikaa, aivan liikaa vaatimuksia. Osaksi olin vihainen itselleni, etten antanut Kalevin olla sellainen kuin on ja tuntea kuin tuntee.

Meillä on jo useasti käyty riitoja siitä, milloin asioista keskustellaan. Itse kun etsin kaiken mahdollisen tiedon ja esimerkiksi haluan kertoa mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja tehdään hoidoissa. En kykene siihen, etten ajattelisi asiaa ja puhuisi niistä. Sillä ajattelen kuitenkin. Kalevi taas on "kahden viikon Kalevi". Sulattelee ajatuksia, harvemmin aloittaa keskusteluita lapsettomuudesta. Mielummin olisi puhumatta asiasta, jotta ei tulisi sitä pahaa mieltä. Koen että häntä ahdistaa minun ylitsevuotava tiedonjano ja jauhaminen kaikesta.

Ihmiset kun käsittelevät asioita niin eri tavalla. Ja minun pitäisi antaa Kalevin tavalle enemmän tilaa.

Onneksi kuitenkin vierellä on ihminen joka tuntee sinut. Jonka kanssa voi käydä sen riidan. Riidan, jota todellisuudessa käy yksin, toisen kainalossa. En valitsisi tämän tuskan läpikäymiseen ketään muita kuin Kalevin.

Puhuttiin viime viikonloppuna myös siitä, miksi ihmiset eroavat lapsettomuuskriisin jälkeen. Tuntui meistä kummastakin todella kaukaiselta ajatukselta. Ajatella sitä, että olet käynyt elämäsi merkittävimmän kriisin jonkun kanssa, etkä halua enää olla hänen kanssaan. Kuka sen jälkeen ymmärtää sinun tuskasi? Miksi edes halusit olla toisen kanssa jos et halua olla hänen olkapäänsä ja joka ei halunnut olla sinun?

Missään vaiheessa Kalevi ei ole ajatellut, että syyttäisin häntä. Enkä ole koskaan syyttänyt. Käsi sydämellä. Pidän lapsettomuutta meidän yhteisenä ongelmana, haasteena. Ongelma tai vika ovat minusta kauheita sanoja, kuvaavat sitä että olisimme vääränlaisia.

Lapsettomuus on meidän yhteinen kulkumme. Yhdessä eteenpäin...vaikka miten kliseiseltä kuulostaakin.

Öitä ja hyvää alkavaa viikkoa!

"Yksinkertaisesti: Hedelmöityksessä siittiö- ja munasolu yhtyvät"

Tällä viikolla, ensimmäistä kertaa, on lapsettomuus työntynyt myös mieleen työaikana ja jatkuvalla syötöllä. Olen kyllä aiemminkin miettinyt asiaa töissä, mutta tässä viikossa on ollut jokin ero. Tunne on ollut erilainen niissä hetkissä jossa ajatukset harhailevat.

Työskentelen biologian opettajana ja aiheet käsittelet paljon ihmistä ja lisääntymisbiologiaa. Olen viime syksyn ajan miettinyt jo milloin aiheet alkavat käymään niin rankoiksi, etten vain siihen enää pysty. On yllättävän rankkaa käsitellä hedelmöitystä kun samaan aikaan mietit ettei se omalla kohdalla onnistu. Vielä rankempaa on vastata rauhallisesti pilke silmäkulmassa nuorten välillä hölmöihin ja ajattelemattomiin kysymyksiin hedelmöityksestä. Toisaalta nautin valtavasti opetuksesta ja olen pyrkinyt myös ajattelmaan asiaa niin, että pystyn tuomaan nyt myös sen hedelmöityksen ongelmallisuuden nuorten ymmärrykseen mukaan. Olettaisin kuitenkin että joku heistä kokee itse tai tulee tulevaisuudessa tuntemaan sellaisen henkilön tai pariskunnan joka käy läpi lapsettomuutta.

Välillä koen myös tietämykseni biologiasta lisäävän ahdistusta ja myös ärsyttävän Kalevia. Kun taaskin itseäni ärsyttää Kalevin tietämättömyys minun mielestäni perusbiologialta vaikuttavista asioista.

Ylipäätään tämä viikko on tuntunut äärimmäisen rankalta. Syytän osaltaan uniongelmiani, mitä väsyneempi olen, sitä itkuisempi ja surullisempi olen. Helpotusta ei antanut tieto siitä, että lääkärimme on helmikuun puoleenväliin asti lomalla, joten asiamme odottaa sinne saakka. Ja kuitenkin kyseessä on jo sovitun lähetteen lähettäminen eteenpäin. Nyt jonopaikkamme IVF/ICSI:iin odottaa kaksi-kolme lisäkuukautta.

Lueskelin tänään töiden jälkeen blogeja ja kommentoin tulevista hoidoista jotain Kaleville. Oletin, että hän kuunteli vain toisella korvalla, mutta jossain vaiheessa hän sanoi:

"Miksi elämä ei vaan voinut olla helpompaa. Miksi sie et vaan voinu tulla raskaaksi ja nytten meillä ois jo vuoden ikäinen lapsi."