Onkin vierähtänyt hurjan pitkä aika kun viimeeksi tänne kirjoitin. Meidän tilanne ei ole muuttunut sitten viimeisen kirjoituksen. Hoitoihin oli tarkoitus mennä vuonna 2015 ja nyt eletään 2016 loppua. Hoitoja ei näy.
Eletään sellasessa välitilassa, leijutaan sen elämän välissä kun ei tiedetty mitään asioista ja oltiin onnellisia ja sen elämän välissä kun jotain konkreettista voisi tapahtua hoitojen suhteen. Ei uskalleta kurkata nurkan taakse.
Hoitoihin olimme jo jonossa vuonna 2015, kunnes meidät otettiin pois jonosta sen vuoksi, että minulla oli liikaa painoa. Ymmärrän tämän täysin. Suuresta pudotusmäärästä ei ollut kiinni ja se olisi hoitunut parissa kuukaudessa. Mutta mieli ei hoitunut. Mitään tukea myöskään ajatuksille ei saatu. "Tulet sitten vaan punnittavaksi niin pistetään teidät takaisin jonoon."
En tarkoita sitä, etteikö olisi minun omissa käsissäni tehdä päätöstä laihduttaa ja onnistua siinä. Tiedän, että se on täysin itsestä kiinni. Mutta elämä kun ei aina mene niin kuin pitäisi.
Tämän jälkeen elämä alkoi leijua. Mitään ei tapahtunut. Pelko vaan kasvoi kasvamistaan. Ja se huonommuuden tunne itsestä. Samana vuonna Kalevin isä kuoli ja mullisti erityisesti hänen maailmansa. Tuntui, että olimme syvällä kaivossa ja naruun ei kumpikaan ylettynyt. En osaa sanoa, miten sieltä kaivosta pääsimme pois, tuo vuosi vaikuttaa aikamoiselta sumulta näin jälkeenpäin katsottuna.
Elämä on jatkunut ja onnellisuuden hetket on löydetty takaisin. Siltikään, en ole vieläkään käynyt ilmoittamassa, että hoitoja voitaisiin jatkaa. Todennäköisesti joudumme kaikki kokeet käydä tekemässä uudestaan, sillä aikaa on kohta kulunut jo kaksi vuotta. Leijumme tilassa jossa pettymyksiä ei jakseta ottaa vastaan.
Katsomme vierestä kun kaikki muut raskautuvat ja lapset syntyvät. Osa menee tarhaan, osa jo kouluun. Meistä kumpikaan ei puhu hoidoista, vaikka lapsettomuudesta puhutaankin. Kun kysytään mitä kuuluu, me vastaamme "Töitä, vain töitä, eipä muuta.".
