Tätä vuotta ennen jouluna lapsettomuus ei ole näin vahvasti nostanut päätään. Nyt kipu on tuntunut olevan koko ajan läsnä ja olen erityisesti huomannut sen muistellessani niitä isovanhempia ja mieheni isää, jotka eivät ole enää läsnä. Mahdolliset lapsemme eivät voi heitä koskaan nähdä. Erityisesti haudalla minun täytyi purra hammasta ja vetää tunteet takaisin sisään. Vaikka yritin tehdä joulusta tunnelmallista ja perinteistä, jäi se yksi asia tänäkin jouluna saamatta.
Keskustelut lapsista tai kenelle on tulossa lapsia ja milloin syntyi, kuinka pieni vauva olikaan, sulkevat nykyisin sydämeni. En pysty enää osallistumaan kyseisiin keskusteluihin ja piiloudun neulomuksieni taakse. Lapsellisten hehkutus perhejoulun onnesta saa tulenlieskat silmiin ja tikarin sydämeen. Sulkeudun koko ajan enemmän ja enemmän ulos muiden elämästä kun en pysty ottamaan osaa keskusteluihin. Toisen onni ei ole minulta pois, tiedän. Mutta miun onnettomuuteni on minulta pois. Koen olevani surullisempi kuin koskaan elämässäni.
tiistai 27. joulukuuta 2016
lauantai 17. joulukuuta 2016
Kovaa nahkaa kasvattamassa
Istuin eilen työporukan pikkujouluissa. Muutenkin uudessa porukassa, jossa tunnen itseni vielä porukkaan kuulumattomaksi ja välillä vaivaantuneeksi.
Pöydässämme istui viimeisillään oleva työkaverini, joka ei itse niinkään lapsesta puhunut, mutta arvatkaahan kun ympärillä olevat innostuivat äitiyspakkauksista, lasketusta ajasta ja syntymäpainon vertailusta sekä talojen huonekoon vertailusta kasvavalle perheelle. Kyllä taas tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, eikä asiaa olisi auttanut, vaikka tuntisin ihmiset kuinka hyvin.
Tilanne jotenkin hidastui, muut juttelivat asiasta, minulla oli pää painuksissa ja söin. Tuntui, että kaikki lohen ruodot jäivät kurkkuun. Tajusin jossain vaiheessa, että näyttääkö oudolta, jos istun vain syömässä enkä reagoi keskusteluun. Jätin ruokailuvälineet lautaselle ja nostin katseen, hymyilin jutuille vähän, mutten tiennyt mitenpäin olisin.
Ihan tällaista tilannetta en ole vielä kertaakaan kohdannut, jossa joka puolelta hypätään asian kimppuun ja keskustelu kestää vielä miltei puoli tuntia. Kyllä sitä itse osaa olla aika vahva niissä tilanteissa, paksua nahkaa on kasvatettu. Kotimatkalla päästin sitten pari kyynelettä. Mutta vain pari.
Jälkikirjoitus:
Kun tätä blogitekstia aloin kirjoittaa, pärähti kännykkääni kuva ystävän vastasyntyneestä lapsesta. Puin nahkani päälle.
Pöydässämme istui viimeisillään oleva työkaverini, joka ei itse niinkään lapsesta puhunut, mutta arvatkaahan kun ympärillä olevat innostuivat äitiyspakkauksista, lasketusta ajasta ja syntymäpainon vertailusta sekä talojen huonekoon vertailusta kasvavalle perheelle. Kyllä taas tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, eikä asiaa olisi auttanut, vaikka tuntisin ihmiset kuinka hyvin.
Tilanne jotenkin hidastui, muut juttelivat asiasta, minulla oli pää painuksissa ja söin. Tuntui, että kaikki lohen ruodot jäivät kurkkuun. Tajusin jossain vaiheessa, että näyttääkö oudolta, jos istun vain syömässä enkä reagoi keskusteluun. Jätin ruokailuvälineet lautaselle ja nostin katseen, hymyilin jutuille vähän, mutten tiennyt mitenpäin olisin.
Ihan tällaista tilannetta en ole vielä kertaakaan kohdannut, jossa joka puolelta hypätään asian kimppuun ja keskustelu kestää vielä miltei puoli tuntia. Kyllä sitä itse osaa olla aika vahva niissä tilanteissa, paksua nahkaa on kasvatettu. Kotimatkalla päästin sitten pari kyynelettä. Mutta vain pari.
Jälkikirjoitus:
Kun tätä blogitekstia aloin kirjoittaa, pärähti kännykkääni kuva ystävän vastasyntyneestä lapsesta. Puin nahkani päälle.
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
Liisatanelin balettitunnit
Olemme paljon keskustelleet Kalevin kanssa lapsettomuusasiasta, mutta jotenkin minusta on viime viikkojen aikana tuntunut siltä, että olemme nyt samalla viivalla ajatusten kanssa. Vaikka olemmekin asiasta puhuneet läpi koko lapsettomuusajan, Kalevin on ollut ehkä vielä minua vaikeampi käsitellä asioita. Osaltaan myös hän on sen tyylinen, että ei halua ajatella asioita niin sanotusti turhaan. Minä taas saatan vatvoa samaa asiaa useamman päivän, aiheuttaen siitä itselleni kamalan olotilan.
Olen monesti pelännytkin sitä, että pakotan Kalevin tuntemaan tietynlaisia tunteita, vaikkei hän ole ajatuksissaan päässyt vielä sinne, missä itse olen. Olen myös kokenut surua tämän suhteen, koska on tuntunut, että emme voi vielä surra samaa asiaa. Jotenkin olen pitänyt itseäni myös huonona ihmisenä, kun olen tuntenut vihaa, ärtymystä, kateutta ja kamalaa surua ja ahdistusta asiasta, mutten ole saanut käsitystä siitä, miten Kalevi kokee asiat...tai että kokeeko hän samalla voimalla kuin minä. On ehkä tuntunut siltä, että vaikka olemme yhdessä tämän asian kanssa, olemme kumpikin yksin oman surumme kanssa.
Puhumme aina siitä, että Kalevi on kahden viikon Kalevi. Hänellä kestää lämmitellä ajatuksia hiukan pidempään, kun minä taas purskautan ne samalla ulos ja sen jälkeen pääsen vasta etenemään niiden pureskelussa. Minulle on ollut todella tärkeää, että välillä minä olen se, joka on hiljaa ja Kalevi purkaa tuntemuksiaan ja ihmettelee niitä. Minä en olekaan enää se ainoa, joka joutuu naamakirjasta poistamaan ihmisiä tai piilottamaan niitä. Minä en olekaan se ainoa, joka saa sen pakokauhun tunteen tai jolle tulee sanasta turvaistuin hirveä ahdistuskohtaus...näin kärjistetysti.
Olen miettinyt paljon, onko minulla oikeutta suojella itseäni ja Kalevin tunteina, myös joskus muiden kustannuksella. Tarkoitan tällä sitä, että keksin tekosyyn osallistumasta vauvakutsuille tai muihin tilanteisiin, jossa joutuisin kokemaan niitä tuhansia veitseniskuja. Miten kertoa toisille, että ymmärtäkää, jos emme voi nähdä lastanne tai jos purskahdamme (lähinnä minä) itkuun joskus jos toisten onnesta puhutaan? Miten kertoa toisille, että ei älkää pyytäkö minua ottamaan vauvaanne syliin, kun en nyt juuri pysty siihen? Ja miten tehdä se niin, etteivät toiset loukkaannu ja jotenkin pystyisivät ymmärtämään, millaista surua koemme?
En osaa sanoa, tuntuuko tämä lapsellisista siltä, että heidän pitäisi aina ottaa huomioon vain meidän tunteemme. Minusta asia ei kuitenkaan ole niin. Jos mietimme millaisista asioista ihmiset puhuvat esimerkiksi naamakirjassa, työpaikkojen kahvihuoneessa tai tavatessaan kaupan jonossa. Ne nyt valitettavan usein, miltei aina kääntyvät jossain vaiheessa lapsiin. Tällöin minä olen aina se, joka kohtaan sen viiltävän kivun ja ulkopuolisen tunteen, kun en pysty samaistumaan tilanteeseen tai haluaisin kerrankin puhuttavan jostakin muusta kuin niistä pirkkopettereistä. Välillä erityisesti töissä ihmettelen keskustelujen jälkeen, että mistä ihmeestä aloimme puhua kun nyt jo kerrataan liisatanelin balettitunteja, en ainakaan ollut puhuvani niistä.
Naamakirjan suhteen olen taas todennut, että se appi saa lähteä. Seinälläni ei näy enää mitään muuta kuin vauvauutisia ja perhepäivityksiä. Kellä on ensimmäinen luistelukerta, kellä taas hammas lähtenyt irti, kuka vanhemmista on niin ärsyyntynyt terveyskeskuskäynteihin lasten kanssa ja kuka sai ensimmäisen vapaaillan kolmeen vuoteen. En jaksa enää kokea huonommuutta ja sitä pistävää viiltoa sydämmessä joka kerta, kun joku toinen saa kokea niitä arkisia asioita, joista itse koko ajan pelonsekaisin tuntein haaveilee.
torstai 8. joulukuuta 2016
Raivotautisen tunteita
Törmäsin tänään naamakirjassa kirjoitukseen "Meistä tuli perhe poikamme syntymän johdosta."
Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?
Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.
Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.
No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).
Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?
Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.
Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.
No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).
tiistai 6. joulukuuta 2016
Keltaiset Converset ja testamentti
Kun meille hankittiin ensimmäinen lainarahalla ostettu auto, naureskelin naamakirjassa tuolloin, että nyt mahtuu vaikka kahdet vaunut takakonttiin. Ei enää naureskella naamakirjassa.
Kun minut pistettiin opiskelijajärjestön pöytäkirjan tarkastajaksi joskus vuonna nakki ja kirves, naureskelin, että kun tuo tarkastusaika koittaa voidaankin tulla kaverini kanssa mahat pystyssä paikalle. On toteutunut muiden kohdalla, meillä ei.
Kun joskus muinoin näin tuttavan hankkivan koiran, kysyin, että onko tämä merkki siitä, että kohta tulee perheenlisäystä. Nyt lyön itseäni paistinpannulla päähän tuon kommentin takia.
Kun olin vaihdossa, ostin tulevalle lapselle valmiiksi pienet Converset. Ovat nyt muovipussissa jossain kaapin perällä. Taidan myydä kirpparilla.
Kun kavereille pukkasi lapsia, minä kävin katsastamassa vanhempieni luona omat vauvavaatteeni valmiiksi. Kohta vanhempani muuttavat, heitetäänkö nuo vaatteet roskiin?
Kun jätimme ehkäisyn pois, kerroin parhaimmille kavereilleni innoissani. Oletuksena oli yhdeksän kuukautta. Oletus on muuttunut yli neljäksi vuodeksi.
Kun ensimmäistä kertaa olin Kalevin luona yötä, keskustelimme perheen perustamisesta. Nyt keskustelemme siitä, kenet laitamme testamenttiin.
maanantai 5. joulukuuta 2016
Kyllä minä niin mieleni pahoitin
Totesimme eilen illalla Kalevin kanssa, että kyllä tämä lapsettomuus tuntuu niin yksinäiseltä. Jos sitä ei ole kokenut, ei pysty ymmärtämään niitä tunteita ja ajatuksia. Asian kanssa ollaan todella yksin.
Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".
No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!
Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.
Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".
Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."
Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.
Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.
Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.
Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.
Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.
Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".
No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!
Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.
Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".
Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."
Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.
Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.
Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.
Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.
Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.
Lapsettomuus tekee kipeää – silti ajattelemme, että aihetta voi kommentoida miten haluaa
lauantai 26. marraskuuta 2016
Leijuva elämä
Onkin vierähtänyt hurjan pitkä aika kun viimeeksi tänne kirjoitin. Meidän tilanne ei ole muuttunut sitten viimeisen kirjoituksen. Hoitoihin oli tarkoitus mennä vuonna 2015 ja nyt eletään 2016 loppua. Hoitoja ei näy.
Eletään sellasessa välitilassa, leijutaan sen elämän välissä kun ei tiedetty mitään asioista ja oltiin onnellisia ja sen elämän välissä kun jotain konkreettista voisi tapahtua hoitojen suhteen. Ei uskalleta kurkata nurkan taakse.
Hoitoihin olimme jo jonossa vuonna 2015, kunnes meidät otettiin pois jonosta sen vuoksi, että minulla oli liikaa painoa. Ymmärrän tämän täysin. Suuresta pudotusmäärästä ei ollut kiinni ja se olisi hoitunut parissa kuukaudessa. Mutta mieli ei hoitunut. Mitään tukea myöskään ajatuksille ei saatu. "Tulet sitten vaan punnittavaksi niin pistetään teidät takaisin jonoon."
En tarkoita sitä, etteikö olisi minun omissa käsissäni tehdä päätöstä laihduttaa ja onnistua siinä. Tiedän, että se on täysin itsestä kiinni. Mutta elämä kun ei aina mene niin kuin pitäisi.
Tämän jälkeen elämä alkoi leijua. Mitään ei tapahtunut. Pelko vaan kasvoi kasvamistaan. Ja se huonommuuden tunne itsestä. Samana vuonna Kalevin isä kuoli ja mullisti erityisesti hänen maailmansa. Tuntui, että olimme syvällä kaivossa ja naruun ei kumpikaan ylettynyt. En osaa sanoa, miten sieltä kaivosta pääsimme pois, tuo vuosi vaikuttaa aikamoiselta sumulta näin jälkeenpäin katsottuna.
Elämä on jatkunut ja onnellisuuden hetket on löydetty takaisin. Siltikään, en ole vieläkään käynyt ilmoittamassa, että hoitoja voitaisiin jatkaa. Todennäköisesti joudumme kaikki kokeet käydä tekemässä uudestaan, sillä aikaa on kohta kulunut jo kaksi vuotta. Leijumme tilassa jossa pettymyksiä ei jakseta ottaa vastaan.
Katsomme vierestä kun kaikki muut raskautuvat ja lapset syntyvät. Osa menee tarhaan, osa jo kouluun. Meistä kumpikaan ei puhu hoidoista, vaikka lapsettomuudesta puhutaankin. Kun kysytään mitä kuuluu, me vastaamme "Töitä, vain töitä, eipä muuta.".
Eletään sellasessa välitilassa, leijutaan sen elämän välissä kun ei tiedetty mitään asioista ja oltiin onnellisia ja sen elämän välissä kun jotain konkreettista voisi tapahtua hoitojen suhteen. Ei uskalleta kurkata nurkan taakse.
Hoitoihin olimme jo jonossa vuonna 2015, kunnes meidät otettiin pois jonosta sen vuoksi, että minulla oli liikaa painoa. Ymmärrän tämän täysin. Suuresta pudotusmäärästä ei ollut kiinni ja se olisi hoitunut parissa kuukaudessa. Mutta mieli ei hoitunut. Mitään tukea myöskään ajatuksille ei saatu. "Tulet sitten vaan punnittavaksi niin pistetään teidät takaisin jonoon."
En tarkoita sitä, etteikö olisi minun omissa käsissäni tehdä päätöstä laihduttaa ja onnistua siinä. Tiedän, että se on täysin itsestä kiinni. Mutta elämä kun ei aina mene niin kuin pitäisi.
Tämän jälkeen elämä alkoi leijua. Mitään ei tapahtunut. Pelko vaan kasvoi kasvamistaan. Ja se huonommuuden tunne itsestä. Samana vuonna Kalevin isä kuoli ja mullisti erityisesti hänen maailmansa. Tuntui, että olimme syvällä kaivossa ja naruun ei kumpikaan ylettynyt. En osaa sanoa, miten sieltä kaivosta pääsimme pois, tuo vuosi vaikuttaa aikamoiselta sumulta näin jälkeenpäin katsottuna.
Elämä on jatkunut ja onnellisuuden hetket on löydetty takaisin. Siltikään, en ole vieläkään käynyt ilmoittamassa, että hoitoja voitaisiin jatkaa. Todennäköisesti joudumme kaikki kokeet käydä tekemässä uudestaan, sillä aikaa on kohta kulunut jo kaksi vuotta. Leijumme tilassa jossa pettymyksiä ei jakseta ottaa vastaan.
Katsomme vierestä kun kaikki muut raskautuvat ja lapset syntyvät. Osa menee tarhaan, osa jo kouluun. Meistä kumpikaan ei puhu hoidoista, vaikka lapsettomuudesta puhutaankin. Kun kysytään mitä kuuluu, me vastaamme "Töitä, vain töitä, eipä muuta.".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)