Istuin eilen työporukan pikkujouluissa. Muutenkin uudessa porukassa, jossa tunnen itseni vielä porukkaan kuulumattomaksi ja välillä vaivaantuneeksi.
Pöydässämme istui viimeisillään oleva työkaverini, joka ei itse niinkään lapsesta puhunut, mutta arvatkaahan kun ympärillä olevat innostuivat äitiyspakkauksista, lasketusta ajasta ja syntymäpainon vertailusta sekä talojen huonekoon vertailusta kasvavalle perheelle. Kyllä taas tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, eikä asiaa olisi auttanut, vaikka tuntisin ihmiset kuinka hyvin.
Tilanne jotenkin hidastui, muut juttelivat asiasta, minulla oli pää painuksissa ja söin. Tuntui, että kaikki lohen ruodot jäivät kurkkuun. Tajusin jossain vaiheessa, että näyttääkö oudolta, jos istun vain syömässä enkä reagoi keskusteluun. Jätin ruokailuvälineet lautaselle ja nostin katseen, hymyilin jutuille vähän, mutten tiennyt mitenpäin olisin.
Ihan tällaista tilannetta en ole vielä kertaakaan kohdannut, jossa joka puolelta hypätään asian kimppuun ja keskustelu kestää vielä miltei puoli tuntia. Kyllä sitä itse osaa olla aika vahva niissä tilanteissa, paksua nahkaa on kasvatettu. Kotimatkalla päästin sitten pari kyynelettä. Mutta vain pari.
Jälkikirjoitus:
Kun tätä blogitekstia aloin kirjoittaa, pärähti kännykkääni kuva ystävän vastasyntyneestä lapsesta. Puin nahkani päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti