Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".
No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!
Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.
Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".
Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."
Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.
Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.
Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.
Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.
Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti