Tätä vuotta ennen jouluna lapsettomuus ei ole näin vahvasti nostanut päätään. Nyt kipu on tuntunut olevan koko ajan läsnä ja olen erityisesti huomannut sen muistellessani niitä isovanhempia ja mieheni isää, jotka eivät ole enää läsnä. Mahdolliset lapsemme eivät voi heitä koskaan nähdä. Erityisesti haudalla minun täytyi purra hammasta ja vetää tunteet takaisin sisään. Vaikka yritin tehdä joulusta tunnelmallista ja perinteistä, jäi se yksi asia tänäkin jouluna saamatta.
Keskustelut lapsista tai kenelle on tulossa lapsia ja milloin syntyi, kuinka pieni vauva olikaan, sulkevat nykyisin sydämeni. En pysty enää osallistumaan kyseisiin keskusteluihin ja piiloudun neulomuksieni taakse. Lapsellisten hehkutus perhejoulun onnesta saa tulenlieskat silmiin ja tikarin sydämeen. Sulkeudun koko ajan enemmän ja enemmän ulos muiden elämästä kun en pysty ottamaan osaa keskusteluihin. Toisen onni ei ole minulta pois, tiedän. Mutta miun onnettomuuteni on minulta pois. Koen olevani surullisempi kuin koskaan elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti