"Myö ollaan niitä, jotka ensitreffeillä puhui jo lapsista, niitä jotka suunnitteli kaikki perhe-elämän ympärille, niitä jotka jännitti ekoja kertoja kun ehkäisy jätettiin pois, niitä jotka kuulivat, että lapsia ei koskaan tule luomusti. Niitä, joilla on suuri suru."

"Myö ollaan niitä, joiden unelmat muuttivat muotoaan. Jotka ymmärsivätkin, ettei perimä estä rakastamista tai vanhemmuutta."

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Liisatanelin balettitunnit

Olemme paljon keskustelleet Kalevin kanssa lapsettomuusasiasta, mutta jotenkin minusta on viime viikkojen aikana tuntunut siltä, että olemme nyt samalla viivalla ajatusten kanssa. Vaikka olemmekin asiasta puhuneet läpi koko lapsettomuusajan, Kalevin on ollut ehkä vielä minua vaikeampi käsitellä asioita. Osaltaan myös hän on sen tyylinen, että ei halua ajatella asioita niin sanotusti turhaan. Minä taas saatan vatvoa samaa asiaa useamman päivän, aiheuttaen siitä itselleni kamalan olotilan.

Olen monesti pelännytkin sitä, että pakotan Kalevin tuntemaan tietynlaisia tunteita, vaikkei hän ole ajatuksissaan päässyt vielä sinne, missä itse olen. Olen myös kokenut surua tämän suhteen, koska on tuntunut, että emme voi vielä surra samaa asiaa. Jotenkin olen pitänyt itseäni myös huonona ihmisenä, kun olen tuntenut vihaa, ärtymystä, kateutta ja kamalaa surua ja ahdistusta asiasta, mutten ole saanut käsitystä siitä, miten Kalevi kokee asiat...tai että kokeeko hän samalla voimalla kuin minä. On ehkä tuntunut siltä, että vaikka olemme yhdessä tämän asian kanssa, olemme kumpikin yksin oman surumme kanssa.

Puhumme aina siitä, että Kalevi on kahden viikon Kalevi. Hänellä kestää lämmitellä ajatuksia hiukan pidempään, kun minä taas purskautan ne samalla ulos ja sen jälkeen pääsen vasta etenemään niiden pureskelussa. Minulle on ollut todella tärkeää, että välillä minä olen se, joka on hiljaa ja Kalevi purkaa tuntemuksiaan ja ihmettelee niitä. Minä en olekaan enää se ainoa, joka joutuu naamakirjasta poistamaan ihmisiä tai piilottamaan niitä. Minä en olekaan se ainoa, joka saa sen pakokauhun tunteen tai jolle tulee sanasta turvaistuin hirveä ahdistuskohtaus...näin kärjistetysti.

Olen miettinyt paljon, onko minulla oikeutta suojella itseäni ja Kalevin tunteina, myös joskus muiden kustannuksella. Tarkoitan tällä sitä, että keksin tekosyyn osallistumasta vauvakutsuille tai muihin tilanteisiin, jossa joutuisin kokemaan niitä tuhansia veitseniskuja. Miten kertoa toisille, että ymmärtäkää, jos emme voi nähdä lastanne tai jos purskahdamme (lähinnä minä) itkuun joskus jos toisten onnesta puhutaan? Miten kertoa toisille, että ei älkää pyytäkö minua ottamaan vauvaanne syliin, kun en nyt juuri pysty siihen? Ja miten tehdä se niin, etteivät toiset loukkaannu ja jotenkin pystyisivät ymmärtämään, millaista surua koemme?

En osaa sanoa, tuntuuko tämä lapsellisista siltä, että heidän pitäisi aina ottaa huomioon vain meidän tunteemme. Minusta asia ei kuitenkaan ole niin. Jos mietimme millaisista asioista ihmiset puhuvat esimerkiksi naamakirjassa, työpaikkojen kahvihuoneessa tai tavatessaan kaupan jonossa. Ne nyt valitettavan usein, miltei aina kääntyvät jossain vaiheessa lapsiin. Tällöin minä olen aina se, joka kohtaan sen viiltävän kivun ja ulkopuolisen tunteen, kun en pysty samaistumaan tilanteeseen tai haluaisin kerrankin puhuttavan jostakin muusta kuin niistä pirkkopettereistä. Välillä erityisesti töissä ihmettelen keskustelujen jälkeen, että mistä ihmeestä aloimme puhua kun nyt jo kerrataan liisatanelin balettitunteja, en ainakaan ollut puhuvani niistä.

Naamakirjan suhteen olen taas todennut, että se appi saa lähteä. Seinälläni ei näy enää mitään muuta kuin vauvauutisia ja perhepäivityksiä. Kellä on ensimmäinen luistelukerta, kellä taas hammas lähtenyt irti, kuka vanhemmista on niin ärsyyntynyt terveyskeskuskäynteihin lasten kanssa ja kuka sai ensimmäisen vapaaillan kolmeen vuoteen. En jaksa enää kokea huonommuutta ja sitä pistävää viiltoa sydämmessä joka kerta, kun joku toinen saa kokea niitä arkisia asioita, joista itse koko ajan pelonsekaisin tuntein haaveilee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti