Adoptioneuvonta ja mitä sitä ennen tapahtui

Siitä on puolitoista vuotta kun viimeeksi kirjoitin. Tuolloin tunnemaailma oli aikamoisessa myllerryksessä ja elämää näytti kirjoitusten perusteella varjostavan ahdistus. Tuntuu hassulta lukea noita edellisiä viestejä, tuntuu, että joku toinen olisi kirjoittanut ne. Toki vieläkin tulee tilanteita, jossa ahdistus tuntuu kaatuvan päälle ja ulospääsyä ei näy. Kuitenkin, jollakin tavoin omat ajatukset ovat saaneet rauhan, elämä on jatkunut eteenpäin. Aikaisempien unelmien tilalle on tullut uusia, tärkeitä unelmia. Toisaalta niin samoja, toisaalta hyvin erilaisia.

Lapsettomuushoitoihin meneminen pyöri pitkän aikaa mörkönä takaraivossamme. Aina välillä se nostettiin esiin, mutta kumpikaan ei oikein osannut tehdä päätöksiä asian suhteen. Se tuntui vain ahdistavan molempia. Lopulta tänä keväänä asia otettiin tapetille ja sovittiin, että nyt keväällä pitää tehdä asian suhteen päätös. Adoption vaihtoehdosta olemme puhuneet jo koko "lapsettomuusuramme" aikana, toki käsitellen sitä hyvin pintapuolisesti. Koska keväällä alkoi näyttää siltä, että me molemmat koimme hoitoihin menemisen ylitsepääsemättömänä, aloimme jutella enemmän adoptiosta ja tunteista, mitä se nostattaa. Koimme molemmat, että hoidot tulevat hajottamaan meidät ihmisinä. Jotenkin tuntui äärimmäisen ahdistavalta lähteä hoitoihin lottoamaan. Toki vaikka adoptiokaan ei koskaan ole varma asia, koimme, että siinä meidän mahdollisuutemme lottovoittoon olivat suuremmat ja prosessi itsessään ei tuntunut hajottavalta.

Lopulta löimme ajatuksen loppuun. Ajatuksen loppuunsaattamisessa meni parisen viikkoa. Lopulta Kalevikin sanoi, että ota yhteyttä nyt tai myös hän voi ottaa. Eräänä päivänä työmatkalla kotiin soitin kuntamme adoptioneuvontaan ja kysyin, miten tilanteessa toimitaan. Sosiaalityöntekijä kyseli hiukan taustojamme, ikäämme ja avioliittoa, jonka jälkeen sanoi palaavansa asiaan ajan suhteen. Ajaksi ehdotettiin kesäkuun alkua.

Tuo päätös yhteydenotosta antoi luvan unelmointiin. Uskalluksen unelmoida.

Onnistuimme ensimmäisellä kerralla!

Vauvauutiset viimeisen kuukauden ajalta: neljä tuttavilta ja iso lauma naamakirjassa.

Viime yö meni valvoessa, minä en saanut unta, Kalevi ei saanut unta. Kolmen aikaan Kalevi kertoi, että hänen työkaverinsa oli eilen ahdistanut hänet nurkkaan ja kertonut saavansa kesällä lapsen. Kalevi oli ensimmäinen perheen ulkopuolelta, jolle he kertoivat vauvasta. Oli kuulemma ensimmäisellä onnistunut ja jännittänyt niin paljon.

Mitä jos näiden vauvauutisten alle hajoaa, entä jos emme jaksakaan enää käsitellä niitä ja kohdata ihmisiä? Milloin tulee se raja vastaan, kun ei itse enää jaksa elää tätä elämää?

Tämä vuosi voi olla se vuosi, joka tulee olemaan elämän paras. Vuoden päästä tähän aikaan voimme odottaa lasta. Tai sitten tämä voi olla se kauhein vuosi koskaan, kun hoidot eivät onnistu tai saamme keskenmenon.

Haen vieläkin vastausta siihen, miksi me kohtasimme tämän. Olemmeko jotenkin huonompia ihmisiä kuin muut, olemmeko tehneet jotain pahaa ansaitammaksemme tämän? Laskeskelimme viime yönä tuttaviamme, miksi emme ole kuulleet keltään muulta näistä ongelmista? Kun tiedämme osan tuttaviemme lapsisuunnittelmat, tiedämme että lapsi on saanut alkunsa ensimmäisellä tai toisella yrityskerralla. Miksi kaikki muut onnistuvat ensimmäisellä kerralla? (Toim. huom. Nämä ovat vain pohdintoja, tiedämme hyvin, että muutkaan eivät asiasta puhu julkisesti, jolloin emme voi tietää kuinka moni asian on kohdannut!)

Joulu

Tätä vuotta ennen jouluna lapsettomuus ei ole näin vahvasti nostanut päätään. Nyt kipu on tuntunut olevan koko ajan läsnä ja olen erityisesti huomannut sen muistellessani niitä isovanhempia ja mieheni  isää, jotka eivät ole enää läsnä. Mahdolliset lapsemme eivät voi heitä koskaan nähdä. Erityisesti haudalla minun täytyi purra hammasta ja vetää tunteet takaisin sisään. Vaikka yritin tehdä joulusta tunnelmallista ja perinteistä, jäi se yksi asia tänäkin jouluna saamatta.

Keskustelut lapsista tai kenelle on tulossa lapsia ja milloin syntyi, kuinka pieni vauva olikaan, sulkevat nykyisin sydämeni. En pysty enää osallistumaan kyseisiin keskusteluihin ja piiloudun neulomuksieni taakse. Lapsellisten hehkutus perhejoulun onnesta saa tulenlieskat silmiin ja tikarin sydämeen. Sulkeudun koko ajan enemmän ja enemmän ulos muiden elämästä kun en pysty ottamaan osaa keskusteluihin. Toisen onni ei ole minulta pois, tiedän. Mutta miun onnettomuuteni on minulta pois. Koen olevani surullisempi kuin koskaan elämässäni.

Kovaa nahkaa kasvattamassa

Istuin eilen työporukan pikkujouluissa. Muutenkin uudessa porukassa, jossa tunnen itseni vielä porukkaan kuulumattomaksi ja välillä vaivaantuneeksi.

Pöydässämme istui viimeisillään oleva työkaverini, joka ei itse niinkään lapsesta puhunut, mutta arvatkaahan kun ympärillä olevat innostuivat äitiyspakkauksista, lasketusta ajasta ja syntymäpainon vertailusta sekä talojen huonekoon vertailusta kasvavalle perheelle. Kyllä taas tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, eikä asiaa olisi auttanut, vaikka tuntisin ihmiset kuinka hyvin.

Tilanne jotenkin hidastui, muut juttelivat asiasta, minulla oli pää painuksissa ja söin. Tuntui, että kaikki lohen ruodot jäivät kurkkuun. Tajusin jossain vaiheessa, että näyttääkö oudolta, jos istun vain syömässä enkä reagoi keskusteluun. Jätin ruokailuvälineet lautaselle ja nostin katseen, hymyilin jutuille vähän, mutten tiennyt mitenpäin olisin.

Ihan tällaista tilannetta en ole vielä kertaakaan kohdannut, jossa joka puolelta hypätään asian kimppuun ja keskustelu kestää vielä miltei puoli tuntia. Kyllä sitä itse osaa olla aika vahva niissä tilanteissa, paksua nahkaa on kasvatettu. Kotimatkalla päästin sitten pari kyynelettä. Mutta vain pari.


Jälkikirjoitus:
Kun tätä blogitekstia aloin kirjoittaa, pärähti kännykkääni kuva ystävän vastasyntyneestä lapsesta. Puin nahkani päälle.

Liisatanelin balettitunnit

Olemme paljon keskustelleet Kalevin kanssa lapsettomuusasiasta, mutta jotenkin minusta on viime viikkojen aikana tuntunut siltä, että olemme nyt samalla viivalla ajatusten kanssa. Vaikka olemmekin asiasta puhuneet läpi koko lapsettomuusajan, Kalevin on ollut ehkä vielä minua vaikeampi käsitellä asioita. Osaltaan myös hän on sen tyylinen, että ei halua ajatella asioita niin sanotusti turhaan. Minä taas saatan vatvoa samaa asiaa useamman päivän, aiheuttaen siitä itselleni kamalan olotilan.

Olen monesti pelännytkin sitä, että pakotan Kalevin tuntemaan tietynlaisia tunteita, vaikkei hän ole ajatuksissaan päässyt vielä sinne, missä itse olen. Olen myös kokenut surua tämän suhteen, koska on tuntunut, että emme voi vielä surra samaa asiaa. Jotenkin olen pitänyt itseäni myös huonona ihmisenä, kun olen tuntenut vihaa, ärtymystä, kateutta ja kamalaa surua ja ahdistusta asiasta, mutten ole saanut käsitystä siitä, miten Kalevi kokee asiat...tai että kokeeko hän samalla voimalla kuin minä. On ehkä tuntunut siltä, että vaikka olemme yhdessä tämän asian kanssa, olemme kumpikin yksin oman surumme kanssa.

Puhumme aina siitä, että Kalevi on kahden viikon Kalevi. Hänellä kestää lämmitellä ajatuksia hiukan pidempään, kun minä taas purskautan ne samalla ulos ja sen jälkeen pääsen vasta etenemään niiden pureskelussa. Minulle on ollut todella tärkeää, että välillä minä olen se, joka on hiljaa ja Kalevi purkaa tuntemuksiaan ja ihmettelee niitä. Minä en olekaan enää se ainoa, joka joutuu naamakirjasta poistamaan ihmisiä tai piilottamaan niitä. Minä en olekaan se ainoa, joka saa sen pakokauhun tunteen tai jolle tulee sanasta turvaistuin hirveä ahdistuskohtaus...näin kärjistetysti.

Olen miettinyt paljon, onko minulla oikeutta suojella itseäni ja Kalevin tunteina, myös joskus muiden kustannuksella. Tarkoitan tällä sitä, että keksin tekosyyn osallistumasta vauvakutsuille tai muihin tilanteisiin, jossa joutuisin kokemaan niitä tuhansia veitseniskuja. Miten kertoa toisille, että ymmärtäkää, jos emme voi nähdä lastanne tai jos purskahdamme (lähinnä minä) itkuun joskus jos toisten onnesta puhutaan? Miten kertoa toisille, että ei älkää pyytäkö minua ottamaan vauvaanne syliin, kun en nyt juuri pysty siihen? Ja miten tehdä se niin, etteivät toiset loukkaannu ja jotenkin pystyisivät ymmärtämään, millaista surua koemme?

En osaa sanoa, tuntuuko tämä lapsellisista siltä, että heidän pitäisi aina ottaa huomioon vain meidän tunteemme. Minusta asia ei kuitenkaan ole niin. Jos mietimme millaisista asioista ihmiset puhuvat esimerkiksi naamakirjassa, työpaikkojen kahvihuoneessa tai tavatessaan kaupan jonossa. Ne nyt valitettavan usein, miltei aina kääntyvät jossain vaiheessa lapsiin. Tällöin minä olen aina se, joka kohtaan sen viiltävän kivun ja ulkopuolisen tunteen, kun en pysty samaistumaan tilanteeseen tai haluaisin kerrankin puhuttavan jostakin muusta kuin niistä pirkkopettereistä. Välillä erityisesti töissä ihmettelen keskustelujen jälkeen, että mistä ihmeestä aloimme puhua kun nyt jo kerrataan liisatanelin balettitunteja, en ainakaan ollut puhuvani niistä.

Naamakirjan suhteen olen taas todennut, että se appi saa lähteä. Seinälläni ei näy enää mitään muuta kuin vauvauutisia ja perhepäivityksiä. Kellä on ensimmäinen luistelukerta, kellä taas hammas lähtenyt irti, kuka vanhemmista on niin ärsyyntynyt terveyskeskuskäynteihin lasten kanssa ja kuka sai ensimmäisen vapaaillan kolmeen vuoteen. En jaksa enää kokea huonommuutta ja sitä pistävää viiltoa sydämmessä joka kerta, kun joku toinen saa kokea niitä arkisia asioita, joista itse koko ajan pelonsekaisin tuntein haaveilee.

Raivotautisen tunteita

Törmäsin tänään naamakirjassa kirjoitukseen "Meistä tuli perhe poikamme syntymän johdosta."

Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?

Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.

Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.

No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).

Keltaiset Converset ja testamentti

Kun meille hankittiin ensimmäinen lainarahalla ostettu auto, naureskelin naamakirjassa tuolloin, että nyt mahtuu vaikka kahdet vaunut takakonttiin. Ei enää naureskella naamakirjassa.

Kun minut pistettiin opiskelijajärjestön pöytäkirjan tarkastajaksi joskus vuonna nakki ja kirves, naureskelin, että kun tuo tarkastusaika koittaa voidaankin tulla kaverini kanssa mahat pystyssä paikalle. On toteutunut muiden kohdalla, meillä ei.

Kun joskus muinoin näin tuttavan hankkivan koiran, kysyin, että onko tämä merkki siitä, että kohta tulee perheenlisäystä. Nyt lyön itseäni paistinpannulla päähän tuon kommentin takia.

Kun olin vaihdossa, ostin tulevalle lapselle valmiiksi pienet Converset. Ovat nyt muovipussissa jossain kaapin perällä. Taidan myydä kirpparilla.

Kun kavereille pukkasi lapsia, minä kävin katsastamassa vanhempieni luona omat vauvavaatteeni valmiiksi. Kohta vanhempani muuttavat, heitetäänkö nuo vaatteet roskiin?

Kun jätimme ehkäisyn pois, kerroin parhaimmille kavereilleni innoissani. Oletuksena oli yhdeksän kuukautta. Oletus on muuttunut yli neljäksi vuodeksi.

Kun ensimmäistä kertaa olin Kalevin luona yötä, keskustelimme perheen perustamisesta. Nyt keskustelemme siitä, kenet laitamme testamenttiin.