Onnistuimme ensimmäisellä kerralla!

Vauvauutiset viimeisen kuukauden ajalta: neljä tuttavilta ja iso lauma naamakirjassa.

Viime yö meni valvoessa, minä en saanut unta, Kalevi ei saanut unta. Kolmen aikaan Kalevi kertoi, että hänen työkaverinsa oli eilen ahdistanut hänet nurkkaan ja kertonut saavansa kesällä lapsen. Kalevi oli ensimmäinen perheen ulkopuolelta, jolle he kertoivat vauvasta. Oli kuulemma ensimmäisellä onnistunut ja jännittänyt niin paljon.

Mitä jos näiden vauvauutisten alle hajoaa, entä jos emme jaksakaan enää käsitellä niitä ja kohdata ihmisiä? Milloin tulee se raja vastaan, kun ei itse enää jaksa elää tätä elämää?

Tämä vuosi voi olla se vuosi, joka tulee olemaan elämän paras. Vuoden päästä tähän aikaan voimme odottaa lasta. Tai sitten tämä voi olla se kauhein vuosi koskaan, kun hoidot eivät onnistu tai saamme keskenmenon.

Haen vieläkin vastausta siihen, miksi me kohtasimme tämän. Olemmeko jotenkin huonompia ihmisiä kuin muut, olemmeko tehneet jotain pahaa ansaitammaksemme tämän? Laskeskelimme viime yönä tuttaviamme, miksi emme ole kuulleet keltään muulta näistä ongelmista? Kun tiedämme osan tuttaviemme lapsisuunnittelmat, tiedämme että lapsi on saanut alkunsa ensimmäisellä tai toisella yrityskerralla. Miksi kaikki muut onnistuvat ensimmäisellä kerralla? (Toim. huom. Nämä ovat vain pohdintoja, tiedämme hyvin, että muutkaan eivät asiasta puhu julkisesti, jolloin emme voi tietää kuinka moni asian on kohdannut!)

Kovaa nahkaa kasvattamassa

Istuin eilen työporukan pikkujouluissa. Muutenkin uudessa porukassa, jossa tunnen itseni vielä porukkaan kuulumattomaksi ja välillä vaivaantuneeksi.

Pöydässämme istui viimeisillään oleva työkaverini, joka ei itse niinkään lapsesta puhunut, mutta arvatkaahan kun ympärillä olevat innostuivat äitiyspakkauksista, lasketusta ajasta ja syntymäpainon vertailusta sekä talojen huonekoon vertailusta kasvavalle perheelle. Kyllä taas tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, eikä asiaa olisi auttanut, vaikka tuntisin ihmiset kuinka hyvin.

Tilanne jotenkin hidastui, muut juttelivat asiasta, minulla oli pää painuksissa ja söin. Tuntui, että kaikki lohen ruodot jäivät kurkkuun. Tajusin jossain vaiheessa, että näyttääkö oudolta, jos istun vain syömässä enkä reagoi keskusteluun. Jätin ruokailuvälineet lautaselle ja nostin katseen, hymyilin jutuille vähän, mutten tiennyt mitenpäin olisin.

Ihan tällaista tilannetta en ole vielä kertaakaan kohdannut, jossa joka puolelta hypätään asian kimppuun ja keskustelu kestää vielä miltei puoli tuntia. Kyllä sitä itse osaa olla aika vahva niissä tilanteissa, paksua nahkaa on kasvatettu. Kotimatkalla päästin sitten pari kyynelettä. Mutta vain pari.


Jälkikirjoitus:
Kun tätä blogitekstia aloin kirjoittaa, pärähti kännykkääni kuva ystävän vastasyntyneestä lapsesta. Puin nahkani päälle.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Totesimme eilen illalla Kalevin kanssa, että kyllä tämä lapsettomuus tuntuu niin yksinäiseltä. Jos sitä ei ole kokenut, ei pysty ymmärtämään niitä tunteita ja ajatuksia. Asian kanssa ollaan todella yksin.

Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".

No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!

Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.

Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".

Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."

Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.

Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.

Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.

Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.

Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.

Lapsettomuus tekee kipeää – silti ajattelemme, että aihetta voi kommentoida miten haluaa