Siitä on puolitoista vuotta kun viimeeksi kirjoitin. Tuolloin tunnemaailma oli aikamoisessa myllerryksessä ja elämää näytti kirjoitusten perusteella varjostavan ahdistus. Tuntuu hassulta lukea noita edellisiä viestejä, tuntuu, että joku toinen olisi kirjoittanut ne. Toki vieläkin tulee tilanteita, jossa ahdistus tuntuu kaatuvan päälle ja ulospääsyä ei näy. Kuitenkin, jollakin tavoin omat ajatukset ovat saaneet rauhan, elämä on jatkunut eteenpäin. Aikaisempien unelmien tilalle on tullut uusia, tärkeitä unelmia. Toisaalta niin samoja, toisaalta hyvin erilaisia.
Lapsettomuushoitoihin meneminen pyöri pitkän aikaa mörkönä takaraivossamme. Aina välillä se nostettiin esiin, mutta kumpikaan ei oikein osannut tehdä päätöksiä asian suhteen. Se tuntui vain ahdistavan molempia. Lopulta tänä keväänä asia otettiin tapetille ja sovittiin, että nyt keväällä pitää tehdä asian suhteen päätös. Adoption vaihtoehdosta olemme puhuneet jo koko "lapsettomuusuramme" aikana, toki käsitellen sitä hyvin pintapuolisesti. Koska keväällä alkoi näyttää siltä, että me molemmat koimme hoitoihin menemisen ylitsepääsemättömänä, aloimme jutella enemmän adoptiosta ja tunteista, mitä se nostattaa. Koimme molemmat, että hoidot tulevat hajottamaan meidät ihmisinä. Jotenkin tuntui äärimmäisen ahdistavalta lähteä hoitoihin lottoamaan. Toki vaikka adoptiokaan ei koskaan ole varma asia, koimme, että siinä meidän mahdollisuutemme lottovoittoon olivat suuremmat ja prosessi itsessään ei tuntunut hajottavalta.
Lopulta löimme ajatuksen loppuun. Ajatuksen loppuunsaattamisessa meni parisen viikkoa. Lopulta Kalevikin sanoi, että ota yhteyttä nyt tai myös hän voi ottaa. Eräänä päivänä työmatkalla kotiin soitin kuntamme adoptioneuvontaan ja kysyin, miten tilanteessa toimitaan. Sosiaalityöntekijä kyseli hiukan taustojamme, ikäämme ja avioliittoa, jonka jälkeen sanoi palaavansa asiaan ajan suhteen. Ajaksi ehdotettiin kesäkuun alkua.
Tuo päätös yhteydenotosta antoi luvan unelmointiin. Uskalluksen unelmoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti