Törmäsin tänään naamakirjassa kirjoitukseen "Meistä tuli perhe poikamme syntymän johdosta."
Otin Kaleville kuvankaappauksen ja ympyröin punaisella sanan perhe ja lisäsin huutomerkkejä. Kyllä taas tuntui niin pahalta. Emmekö me ole muka perhe? Jos emme koskaan tule saamaan lapsia niin emmekö ole ikinä perhe? Mitä me sitten olemme?
Ahdistaa itseänikin, että miltei kaikki taas tällä hetkellä tuntuu olevan vastakkainasettelua. Reagoin kaikkeen samalla voimalla enkä salli kenenkään kirjoittavan tai sanovan mitään, joka rikkoisi minun ajatusmaailmaani. Onneksi osaan pitää suuni supussa ja puran näitä raivotautisen tunteita vain Kaleviin tai tänne blogiin.
Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu, että tunteet hyppivät tällä hetkellä surusta suunnattomaan raivoon ja siitä taas pettymykseen ja ahdistukseen. Yritän vain luottaa siihen, että ennen joulua saan taas tämän vaiheen loppuun ja sitten seesteistä kestäisi ainakin kuukauden päivät.
No ehdinpähän vanheta taas roimasti, kun otsa kurtussa tämän kuukauden vedän. Nytkin melkein, melkein naurattaa, kun kirjoitan tätä tekstiä nenä nyrpeänä ja katse tuimana. Vertaistuki olisi niin tervetullutta! Kumpa olisi joku, joka samastuisi kaikkeen tähän paskaan (noh, en kellekään lapsettomuutta toivo...asioiden jakaminen vain helpottaisi).
Täällä olisi vertaistukea :) Tutustuin blogiisi viime vuoden lopulla ja nyt tulin kurkkaamaan olisitko palannut tänne. Viimeiset kirjoituksesi ovat tuntuneet kovin tutuilta.. :( Täällä lähinnä tuntuu että tilanteeseen on jotenkin turtunut ja koittaa olla ajattelematta, tosin tuo ei kovin hyvin onnistu.. -s-
VastaaPoistaHei S, kirjoitteletko itse blogia? Olisi kiva kuulla ajatuksiasi :)
VastaaPoistaBlogini jäi tosiaan hiljaiseksi, taisiko siinä vierähtää yli vuosi ja heräsin jotenkin taas siihen, että joku tapa käsitellä ajatuksia taas tarvitaan. Muistinpa sitten, että olin aloittanut tämän blogin ja tällä hetkellä tämä tuntuu taas "siltä jutulta".