Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Totesimme eilen illalla Kalevin kanssa, että kyllä tämä lapsettomuus tuntuu niin yksinäiseltä. Jos sitä ei ole kokenut, ei pysty ymmärtämään niitä tunteita ja ajatuksia. Asian kanssa ollaan todella yksin.

Odotimme molemmat koko viime viikon reissua kavereiden kanssa ja perjantaina ystävämme tulivat hakemaan meitä reissuun. Tulivat ennen lähtöä käymään sisällä ja totesivat, että meillä on kerrottavaa. Seisoimme Kalevin kanssa vieretysten ja molemmat tiesivät tuon lauseen alkaessa, mitä he aikovat kertoa. Tuntui, että maailma hidastui ja ensimmäinen ajatus oli, että ei, älkää nyt kertoko. Sydän alkoi hakata ja tuntui, että alkukantainen pakomoodi iski päälle "Mihin juostaan!?".

No ihmisen reaktiohan on ystäville tietenkin onnitella yltäkylläisesti ja innostuneesti. Samaan aikaan joku kuristaa kurkusta ja toinen hakkaa ruostuneella veitsellä sydämeen. Kasassa kyllä pysytään, ei me asiaa surra tietenkään!

Matkalle lähdettiin samantien tämän jälkeen, tuntui, että matka autolle oli sellaista Band of Brothers -taistelukentän selvittämistä. Kalevi ja minä ei pystytty katsomaan toisiamme silmiin, yritimme hösöttää kaikesta muusta "Tulihan ne mukaan, muistitko sen, suljetko autotallin ovet, mihis nämä kassit mahtuu." Kalevi totesi, että ensimmäiset 100 kilometriä selasi kännykällä samat jutut uudestaan ja uudestaan eikä tiennyt mitenpäin olisi penkissä. Itse reippaana kyselin lasketusta ajasta ja esitin innostunutta vaikka ajatuksena oli, että miten selvitään tästä viikonlopusta. Jossain vaiheessa Kalevi laittoi viestillä sydämen, joka laukaisi tilannetta. Samassa veneessä ollaan, kumpikin tiesi miltä toisesta tuntui. Kipu oli käsinkosketeltavaa.

Kun paikalle päästiin, oli vastassamme kaikki loputkin ystävämme. Kun asia heille kerrottiin, vetäydyimme me Kalevin kanssa purkamaan tavaroita ja yritimme hymyillä muiden mukana. Ensimmäisenä iltana kirjoiteltiin Kalevin kanssa viestejä nukkumaan mennessä "Itketään vasta kotona".

Kyllähän me tiedettiin, että nämä tilanteet tulevat jossain vaiheessa eteen ja ne satuttavat. Todettiin myös, että oikeastaan oli hyvä, että jouduimme tuon viikonlopun olemaan ystäväporukassamme "Ehkä nyt seuraavat kerrat ovat helpompia."

Se, mikä meitä molempia loukkasi aivan älyttömästi oli se, ettei kukaan sanonut meille asian suhteen mitään, ei edes kysynyt, onko kaikki hyvin. Kaikki kyseiset ystävämme tietävät meidän tilanteemme läpikotaisin. Kukaan ei nykäissyt hihasta, antanut sitä merkitsevää katsetta tai halannut.

Kalevi kertoi, että saunassa muut olivat tokaisseet tulevalle isälle, että "Hienon miehen työn olet mennyt tekemään!". Siinä Kalevin edessä. Ihan kuin Kalevi ei olisi tätä "Hienon miehen työtä" yrittänyt tehdä. Tekeekö se siis Kalevista huonon miehen, kun ei ole pystynyt siihen? Mitä helvettiä tuo lause edes tarkoittaa!! En pysty käsittämään, millaista ihmisen ajatuksenjuoksu on. Millaista erityisesti ystävien ajatuksenjuoksu on. Eikö ihan oikeasti ymmärretä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olen kuullut, että näitä lauseita ajattelemattomat ihmiset toteavat, mutten olisi koskaan ajatellut, että meidän läheiset ystävämme niin sanoisivat. Myös muitankin näitä tilanteita tuli eteen viikonloppuna. Joka kerta mietin, että ovatko nämä muka oikeasti niitä meidän ystäviämme, jotka tietävät meidän tilanteemme.

Enkä tarkoita tällä sitä, että tuoreita tulevia vanhempia ei pitäisi onnitella ja keskustella asiasta heidän kanssaan. Tilannehan kuitenkin on se, että lapsettomuutta kokevia asia joka tapauksessa sattuu ja ahdistaa. Sen kanssa on vain opittava meidän elämään. Se mikä meitä sattui tässä tilanteessa eniten, on se, että meidän lupa surra sivuutettiin aivan täysin. Kukaan, ei missään vaiheessa, millään eleellä, tehnyt meille ilmi sitä, että "Hei, tiedän, että teistä voi tuntua pahalta. Olen tässä jos haluat puhua.". Mitään muuta ei olisi kaivattu. Aivan kuin ei koskaan olisi kerrottu edes asiasta.

Tilanne on nyt se, etten tiedä, miten voi jatkossa käyttäytyä heidän seurassaan. Onko surun näyttäminen nyt siis off-limits? Tarkoittaako tämä sitä, että jos näytämme surun, muut loukkaantuvat siitä, ettemme osaa olla iloisia heidän puolestaan? Onko siis väärin olla surullinen? Että jos joskus en pystykään jäämään tilanteeseen, sitten mietitään, että mitä se nyt perseilee.

Kalevi mietti eilen, että onko muilla ihmisillä pelko siitä, että jos sanovat jotain, saattavat pilata viikonloppumme sillä, että alamme lapsiasiaa ajatella. Kun tosiasia on, että lapsettomuus on koko ajan läsnä. Sellaista tilannetta ei ole, ettet sitä miettisi joltain kannalta. Se tulee mieleen töissä, kaupassa, pankissa, uimahallissa, kotona telkkaria katsoessa, soittaessa sukulaiselle. Koko ajan. Se on ihoon tatuoitu suru, jota ei kukaan voi ymmärtää.

Lapsettomuus tekee kipeää – silti ajattelemme, että aihetta voi kommentoida miten haluaa

Leijuva elämä

Onkin vierähtänyt hurjan pitkä aika kun viimeeksi tänne kirjoitin. Meidän tilanne ei ole muuttunut sitten viimeisen kirjoituksen. Hoitoihin oli tarkoitus mennä vuonna 2015 ja nyt eletään 2016 loppua. Hoitoja ei näy.

Eletään sellasessa välitilassa, leijutaan sen elämän välissä kun ei tiedetty mitään asioista ja oltiin onnellisia ja sen elämän välissä kun jotain konkreettista voisi tapahtua hoitojen suhteen. Ei uskalleta kurkata nurkan taakse.

Hoitoihin olimme jo jonossa vuonna 2015, kunnes meidät otettiin pois jonosta sen vuoksi, että minulla oli liikaa painoa. Ymmärrän tämän täysin. Suuresta pudotusmäärästä ei ollut kiinni ja se olisi hoitunut parissa kuukaudessa. Mutta mieli ei hoitunut. Mitään tukea myöskään ajatuksille ei saatu. "Tulet sitten vaan punnittavaksi niin pistetään teidät takaisin jonoon."

En tarkoita sitä, etteikö olisi minun omissa käsissäni tehdä päätöstä laihduttaa ja onnistua siinä. Tiedän, että se on täysin itsestä kiinni. Mutta elämä kun ei aina mene niin kuin pitäisi.

Tämän jälkeen elämä alkoi leijua. Mitään ei tapahtunut. Pelko vaan kasvoi kasvamistaan. Ja se huonommuuden tunne itsestä. Samana vuonna Kalevin isä kuoli ja mullisti erityisesti hänen maailmansa. Tuntui, että olimme syvällä kaivossa ja naruun ei kumpikaan ylettynyt. En osaa sanoa, miten sieltä kaivosta pääsimme pois, tuo vuosi vaikuttaa aikamoiselta sumulta näin jälkeenpäin katsottuna.

Elämä on jatkunut ja onnellisuuden hetket on löydetty takaisin. Siltikään, en ole vieläkään käynyt ilmoittamassa, että hoitoja voitaisiin jatkaa. Todennäköisesti joudumme kaikki kokeet käydä tekemässä uudestaan, sillä aikaa on kohta kulunut jo kaksi vuotta. Leijumme tilassa jossa pettymyksiä ei jakseta ottaa vastaan.

Katsomme vierestä kun kaikki muut raskautuvat ja lapset syntyvät. Osa menee tarhaan, osa jo kouluun. Meistä kumpikaan ei puhu hoidoista, vaikka lapsettomuudesta puhutaankin. Kun kysytään mitä kuuluu, me vastaamme "Töitä, vain töitä, eipä muuta.".

Viha

Miten voi olla mahdollista, että vahinkoja syntyy kuin sieniä sateella, mutta ne jotka haluaisivat lasta useamman vuoden ja olisivat useinkin 100-kertaa kykeneväisempiä vanhempia, eivät sitä lasta edes vahingossa saa?

Tämä viha ei ota laantuakseen. Pelkään näitä tunteitani, tätä suurta, ylitsevuotavaa vihaa, joka minussa eilen syntyi.

Harvemmin käyn naamakirjassa, kuten aiemmin siitä kerroinkin jo. Jostain kumman syystä avasin tietokoneellani eilen taas naamakirjan, mutten edes itse asiassa katsonut sitä. Tein töitä, pyörin muilla nettisivuilla ja naamakirja oli auki yhdellä välilehdellä. Ei ollut tarkoituksena edes sinne mennä, mutta kun suljin pikkuhiljaa kaikki muut välilehdet, pomppasi tietenkin tuo viimeinen sivu auki koneelleni.

Ultraäänikuva.

Serkkuni ultraäänikuva kommentein Siellä se masuasukki kasvaa. Serkkuni, joka on nuoruudessaan käyttänyt huumeita, pyörinyt mitä hämärimmissä porukoissa, polttanut tupakkaa koko elinikänsä, saanut kaksi aiempaa lastaan linnakundille, on naimisissa milloin kenenkin miehen kanssa ja eroaa kuukauden sisällä häistä. MITÄ HELVETTIÄ?

Kalevi ei ollut kotona, joten soitin paniikin vallassa äidilleni, tiesikö hän asiasta. Tiesi, mutta olisi halunnut kertoa minulle kasvotusten. Oli kuullut tämän aiemmin. Lapsi oli vahinkolapsi, jota ei alun perin ollut tarkoitus pitää. VAHINKOLAPSI!

Miten niin vastuuttomalle ihmiselle voi sattumalta, vahingossa tulla lapsi? Lapsi jota ei edes aluksi haluttu?

Isäni oli myös ollut asiasta vihainen ja pettynyt. Tuntui hyvältä, että joku pystyi jakamaan sen tunteen. Kielletyn tunteen, jota ei monien mielestä saisi tuntea.

Mitä ihmettä me olemme tehneet väärin elämässä, ettei niitä lapsia edes parhaalla mahdollisella ajoituksella tule? Miten toiset voivat tulla raskaaksi vaan katsoessaan vastakkaista sukupuolta? Miksi toiset ovat niin ajattelemattomia, että tulevat raskaaksi vahingossa!

Tällaista ei vaan pysty ymmärtämään.

Pelkään kamalasti, että serkkuni soittaa minulle, niin kuin hänen tapanaan on. Tapa on hyvin uuvuttava, valehtelematta hän ei ole koskaan kysynyt minun kuulumisiaan, vaan kertoo kaiken omasta elämästään. Itsekäs paska.

En pysty puhumaan hänelle, enkä ainakaan kohtaamaan. Pelkään jo tilannetta kun tavataan. Mitä ihmettä sitä toiselle sanoo? Onnea lapsesta, jota et oikeasti edes halunnut?

Miten tästä vihan tunteesta pääsee eroon?

Rakkaus tarvitsee rauhaa

Koko joulunjälkeinen aika onkin ollut odotusta. Meidät piti laittaa kunnallisen jonoon heti kun verikokeiden tulokset selviäisivät ja uusi siemennesteanalyysi olisi otettu. No eipä laitettu. Lääkärimme oli lomalla ja hänen tuuraajansa sairaslomalla. Miljoona soittoa naistentautien polille, mitä milloin ja missä? No vasta helmikuussa.

Viikko sitten perjantaina meillä oli yhteisaika polille. Jotenkin taas panostin käyntiin liikaa, kaiken energian. Ehkä jotain lisää pahaa? Kalevi ei niinkään ja yritin hänelle vakuutella että pitää varautua pahaan.

No onneksi varautuminen oli turhaa. Kromosomeissa ei ollut mitään häiriötä eikä y-deleetiota ollut. Testosteroni oli vähän alle viitearvon, mutta sille ei oikeastaan voida mitään tehdä. Lääkäri vielä varmisti että haluamme varmasti kunnallisen jonoon. Haluamme, sillä meillä ei ole varaa kalliisiin hoitoihin emmekä ainakaan tässä vaiheessa osaa vielä ajatella ottavamme tuhansien eurojen lainoja. Katsotaan ensin nämä kolme kunnallisella.

Lääkäri myös selvensi, että kolme tarkoittaa sitä, että jos munasolujen keräyksessä saadaan alkioita pakkaseen niin nämä pakkasesta otetut alkiot siirtoon eivät kuluta niitä kolmea kertaa. Ainoastaan munasolujen keräys ja hedelmöitys samalla lasketaan yhdeksi kerraksi.

Nyt sitten saimme lähetteen Helsinkiin naistenklinikalle ja lääkäri laskeskeli, että kesäkuussa saamme tiedon ensimmäisestä käynnistä ja elokuussa alkavat hoidot. Lääkäri sanoi, että lähtisimme tilanteessamme suoraan ICSI-hoitoihin, mutta sanoi kyllä vielä lopuksi, että lopullisen päätöksen tekevät Helsingissä.

Mitä tästä nyt sitten ajattelee? Oikeastaan aika tyhjä olo. Luulen että minulla on tällä hetkellä se samanlainen tyhjä olo mikä Kalevilla oli kuukausi kaksi sitten. Todellisuus tuntuu välillä todella kaukaiselta. Elää vähän kuin jonkun toisen ruumiissa katsoen tätä touhua yläpuolelta.

Osaltaan opintoni vaikuttavat tähän, sillä olen valmistumassa huhtikuussa ja ravaan vähän väliä opiskelukaupunkini ja asuinkuntani välillä. Olen myös osaltaan onnellinen, että tämä kevät näyttäisi olevan yhtä hulinaa. Saa hiukan paeta asioita ja olla toisaalta se ihminen joka oli jokunen vuosi sitten pyöriessä opiskelijatouhuissa. Minun pakopaikkani tästä.

Jos vielä hulinaa lisätään, olemme menossa seuraavana perjantaina naimisiin. Naimisiin niin, että vihkitilaisuudesta tietää tällä hetkellä vain kaksi ystäväämme jotka tulevat tilaisuutta todistamaan.

Naimisiin meidän piti mennä jo parisen vuotta sitten. Kirkko oli varattu ja hääpaikka. Häistä tiesivät jo kaikki. Onneksi kutsuja ei ehditty lähettää vaikka ne olivatkin jo valmiina. Silloin sairastuin masennukseen ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Kalevi oli niin viisas ja ehdotti että perutaan koko homma. Olin samaa mieltä.

Kaiken peruminen oli erittäin kipeä paikka. Kuinka huonoja ihmisiä olimmekaan kun häät pitää peruttaa. Itkin tuolloinkin äidilleni puhelimessa asiaa ja hänkin sanoi että teimme oikean ratkaisun. Miksi järjestää juhlaa jonka järjestäminen ei tunnu hyvältä? Nyt pari vuotta eteenpäin olemme tajunneet, että ei sellainen iso juhla olisi edes ollut meitä ja olemme useaan otteeseen miettineet miksi ihmeessä edes luulimme sellaista.

Sinä keväänä kun peruimme häät, silmiini sattui Sanna Wikströmin kolumni Rakkaus tarvitsee rauhaa joka on siitä asti ollut muistutuksena jääkaappimme ovessa. Tuo teksti on myös tullut erittäin tärkeäksi tänä vuonna lapsettomuuden kautta ja on ajatuksissa varmasti myös tulevana perjantaina.

Juuri nyt naimisiin meno Kalevin kanssa tuntuu erittäin tärkeältä, haluan entistä voimakkaammin olla hänen kanssaan, sitoutua hänen kanssaan avioliiton kautta ja osoittaa rakkautta näin. Olemme puhuneet asiasta paljon ja molemmilla on sellainen olo että juuri nyt, juuri nyt tämä on tärkeää ja merkityksellistä.

(Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä)

"Kiitos äiti kun kuuntelit, oot tärkeä"

Olen ollut tänä vuonna todella väsynyt koko ajan ja sairastellut myös paljon. En tiedä kuinka paljon voi johtua jonkinsortin stressistä mikä koko ajan varjostaa elämää. Väsymys saa minussa taaskin aikaan itkuisuutta ja sen jälkeen on taas entistä uupuneempi olo.

Viime viikolla torstaihin mennessä ei vain enää jaksanut ja itketti vain. Voin toisaalta ajatella että jotain hyvääkii tuo väsymyksen purkautuminen sai aikaan. Soitin äidilleni.

Ensimmäistä kertaa puhuimme noin paljon asiasta sen jälkeen kun asiasta ennen joulua vanhemmilleni kerroimme. Puhuin tosi avoimesti ja itkin. Äitini yritti parhaansa mukaan kannustaa ja luoda uskoa tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa tuli tilanne jossa vain tokaisin että kuinka paha olla on ja äitini oli hiljaa puhelimessa ja sanoi että hän voi uskoa että pahalta tuntuu. Se tilanne oli jotenkin tärkeämpi kuin yksikään muu hetki tuosta puhelusta. Se että toinen otti osan siitä minun surustani ja pystyin jotenkin tuntemaan kuinka pahalta minusta saattoi tuntua.

Facebook

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun sinne facebookkiin pärähtää niitä vauvailmoituksia. Niille joilla on jo yksi tai enempi aiemmin. Kuinka vihainen olo tulee, vaikkei se niiden vika olekaan ettei sinulla ole sitä ilmoitusta siellä myös.

En pystynyt painamaan tykkää-nappia. Odotan jokusen päivän. En siellä niin useasti käykään niin ettei kukaan sitä varmasti edes huomaa, toivon minä.

Kuinka epäreilua!

(Meinasin kaatua -blogin kirjoittaja tiivistää tunteet niiiiiin hyvin.)

Vedä henkeä

Oppitunnilla:

Oppilas: Miksi joku ei voi saada lapsia?
Minä: Syitä on monia. 25% tapauksista syy löydetään naisesta, 25% miehestä, 25% molemmista ja 25% syytä ei saada selville. Syy voi olla esimerkiksi sairaus joka on vaurioittanut sukupuolielimiä tai vaikka siittiöiden laatu.

Tämän jälkeen vedin henkeä.
Itkettääkö?
Selvisinkö tästä?
Näkeekö ne minusta jotain nyt?