Viha

Miten voi olla mahdollista, että vahinkoja syntyy kuin sieniä sateella, mutta ne jotka haluaisivat lasta useamman vuoden ja olisivat useinkin 100-kertaa kykeneväisempiä vanhempia, eivät sitä lasta edes vahingossa saa?

Tämä viha ei ota laantuakseen. Pelkään näitä tunteitani, tätä suurta, ylitsevuotavaa vihaa, joka minussa eilen syntyi.

Harvemmin käyn naamakirjassa, kuten aiemmin siitä kerroinkin jo. Jostain kumman syystä avasin tietokoneellani eilen taas naamakirjan, mutten edes itse asiassa katsonut sitä. Tein töitä, pyörin muilla nettisivuilla ja naamakirja oli auki yhdellä välilehdellä. Ei ollut tarkoituksena edes sinne mennä, mutta kun suljin pikkuhiljaa kaikki muut välilehdet, pomppasi tietenkin tuo viimeinen sivu auki koneelleni.

Ultraäänikuva.

Serkkuni ultraäänikuva kommentein Siellä se masuasukki kasvaa. Serkkuni, joka on nuoruudessaan käyttänyt huumeita, pyörinyt mitä hämärimmissä porukoissa, polttanut tupakkaa koko elinikänsä, saanut kaksi aiempaa lastaan linnakundille, on naimisissa milloin kenenkin miehen kanssa ja eroaa kuukauden sisällä häistä. MITÄ HELVETTIÄ?

Kalevi ei ollut kotona, joten soitin paniikin vallassa äidilleni, tiesikö hän asiasta. Tiesi, mutta olisi halunnut kertoa minulle kasvotusten. Oli kuullut tämän aiemmin. Lapsi oli vahinkolapsi, jota ei alun perin ollut tarkoitus pitää. VAHINKOLAPSI!

Miten niin vastuuttomalle ihmiselle voi sattumalta, vahingossa tulla lapsi? Lapsi jota ei edes aluksi haluttu?

Isäni oli myös ollut asiasta vihainen ja pettynyt. Tuntui hyvältä, että joku pystyi jakamaan sen tunteen. Kielletyn tunteen, jota ei monien mielestä saisi tuntea.

Mitä ihmettä me olemme tehneet väärin elämässä, ettei niitä lapsia edes parhaalla mahdollisella ajoituksella tule? Miten toiset voivat tulla raskaaksi vaan katsoessaan vastakkaista sukupuolta? Miksi toiset ovat niin ajattelemattomia, että tulevat raskaaksi vahingossa!

Tällaista ei vaan pysty ymmärtämään.

Pelkään kamalasti, että serkkuni soittaa minulle, niin kuin hänen tapanaan on. Tapa on hyvin uuvuttava, valehtelematta hän ei ole koskaan kysynyt minun kuulumisiaan, vaan kertoo kaiken omasta elämästään. Itsekäs paska.

En pysty puhumaan hänelle, enkä ainakaan kohtaamaan. Pelkään jo tilannetta kun tavataan. Mitä ihmettä sitä toiselle sanoo? Onnea lapsesta, jota et oikeasti edes halunnut?

Miten tästä vihan tunteesta pääsee eroon?

Rakkaus tarvitsee rauhaa

Koko joulunjälkeinen aika onkin ollut odotusta. Meidät piti laittaa kunnallisen jonoon heti kun verikokeiden tulokset selviäisivät ja uusi siemennesteanalyysi olisi otettu. No eipä laitettu. Lääkärimme oli lomalla ja hänen tuuraajansa sairaslomalla. Miljoona soittoa naistentautien polille, mitä milloin ja missä? No vasta helmikuussa.

Viikko sitten perjantaina meillä oli yhteisaika polille. Jotenkin taas panostin käyntiin liikaa, kaiken energian. Ehkä jotain lisää pahaa? Kalevi ei niinkään ja yritin hänelle vakuutella että pitää varautua pahaan.

No onneksi varautuminen oli turhaa. Kromosomeissa ei ollut mitään häiriötä eikä y-deleetiota ollut. Testosteroni oli vähän alle viitearvon, mutta sille ei oikeastaan voida mitään tehdä. Lääkäri vielä varmisti että haluamme varmasti kunnallisen jonoon. Haluamme, sillä meillä ei ole varaa kalliisiin hoitoihin emmekä ainakaan tässä vaiheessa osaa vielä ajatella ottavamme tuhansien eurojen lainoja. Katsotaan ensin nämä kolme kunnallisella.

Lääkäri myös selvensi, että kolme tarkoittaa sitä, että jos munasolujen keräyksessä saadaan alkioita pakkaseen niin nämä pakkasesta otetut alkiot siirtoon eivät kuluta niitä kolmea kertaa. Ainoastaan munasolujen keräys ja hedelmöitys samalla lasketaan yhdeksi kerraksi.

Nyt sitten saimme lähetteen Helsinkiin naistenklinikalle ja lääkäri laskeskeli, että kesäkuussa saamme tiedon ensimmäisestä käynnistä ja elokuussa alkavat hoidot. Lääkäri sanoi, että lähtisimme tilanteessamme suoraan ICSI-hoitoihin, mutta sanoi kyllä vielä lopuksi, että lopullisen päätöksen tekevät Helsingissä.

Mitä tästä nyt sitten ajattelee? Oikeastaan aika tyhjä olo. Luulen että minulla on tällä hetkellä se samanlainen tyhjä olo mikä Kalevilla oli kuukausi kaksi sitten. Todellisuus tuntuu välillä todella kaukaiselta. Elää vähän kuin jonkun toisen ruumiissa katsoen tätä touhua yläpuolelta.

Osaltaan opintoni vaikuttavat tähän, sillä olen valmistumassa huhtikuussa ja ravaan vähän väliä opiskelukaupunkini ja asuinkuntani välillä. Olen myös osaltaan onnellinen, että tämä kevät näyttäisi olevan yhtä hulinaa. Saa hiukan paeta asioita ja olla toisaalta se ihminen joka oli jokunen vuosi sitten pyöriessä opiskelijatouhuissa. Minun pakopaikkani tästä.

Jos vielä hulinaa lisätään, olemme menossa seuraavana perjantaina naimisiin. Naimisiin niin, että vihkitilaisuudesta tietää tällä hetkellä vain kaksi ystäväämme jotka tulevat tilaisuutta todistamaan.

Naimisiin meidän piti mennä jo parisen vuotta sitten. Kirkko oli varattu ja hääpaikka. Häistä tiesivät jo kaikki. Onneksi kutsuja ei ehditty lähettää vaikka ne olivatkin jo valmiina. Silloin sairastuin masennukseen ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Kalevi oli niin viisas ja ehdotti että perutaan koko homma. Olin samaa mieltä.

Kaiken peruminen oli erittäin kipeä paikka. Kuinka huonoja ihmisiä olimmekaan kun häät pitää peruttaa. Itkin tuolloinkin äidilleni puhelimessa asiaa ja hänkin sanoi että teimme oikean ratkaisun. Miksi järjestää juhlaa jonka järjestäminen ei tunnu hyvältä? Nyt pari vuotta eteenpäin olemme tajunneet, että ei sellainen iso juhla olisi edes ollut meitä ja olemme useaan otteeseen miettineet miksi ihmeessä edes luulimme sellaista.

Sinä keväänä kun peruimme häät, silmiini sattui Sanna Wikströmin kolumni Rakkaus tarvitsee rauhaa joka on siitä asti ollut muistutuksena jääkaappimme ovessa. Tuo teksti on myös tullut erittäin tärkeäksi tänä vuonna lapsettomuuden kautta ja on ajatuksissa varmasti myös tulevana perjantaina.

Juuri nyt naimisiin meno Kalevin kanssa tuntuu erittäin tärkeältä, haluan entistä voimakkaammin olla hänen kanssaan, sitoutua hänen kanssaan avioliiton kautta ja osoittaa rakkautta näin. Olemme puhuneet asiasta paljon ja molemmilla on sellainen olo että juuri nyt, juuri nyt tämä on tärkeää ja merkityksellistä.

(Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä)

"Kiitos äiti kun kuuntelit, oot tärkeä"

Olen ollut tänä vuonna todella väsynyt koko ajan ja sairastellut myös paljon. En tiedä kuinka paljon voi johtua jonkinsortin stressistä mikä koko ajan varjostaa elämää. Väsymys saa minussa taaskin aikaan itkuisuutta ja sen jälkeen on taas entistä uupuneempi olo.

Viime viikolla torstaihin mennessä ei vain enää jaksanut ja itketti vain. Voin toisaalta ajatella että jotain hyvääkii tuo väsymyksen purkautuminen sai aikaan. Soitin äidilleni.

Ensimmäistä kertaa puhuimme noin paljon asiasta sen jälkeen kun asiasta ennen joulua vanhemmilleni kerroimme. Puhuin tosi avoimesti ja itkin. Äitini yritti parhaansa mukaan kannustaa ja luoda uskoa tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa tuli tilanne jossa vain tokaisin että kuinka paha olla on ja äitini oli hiljaa puhelimessa ja sanoi että hän voi uskoa että pahalta tuntuu. Se tilanne oli jotenkin tärkeämpi kuin yksikään muu hetki tuosta puhelusta. Se että toinen otti osan siitä minun surustani ja pystyin jotenkin tuntemaan kuinka pahalta minusta saattoi tuntua.

Facebook

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun sinne facebookkiin pärähtää niitä vauvailmoituksia. Niille joilla on jo yksi tai enempi aiemmin. Kuinka vihainen olo tulee, vaikkei se niiden vika olekaan ettei sinulla ole sitä ilmoitusta siellä myös.

En pystynyt painamaan tykkää-nappia. Odotan jokusen päivän. En siellä niin useasti käykään niin ettei kukaan sitä varmasti edes huomaa, toivon minä.

Kuinka epäreilua!

(Meinasin kaatua -blogin kirjoittaja tiivistää tunteet niiiiiin hyvin.)

Vedä henkeä

Oppitunnilla:

Oppilas: Miksi joku ei voi saada lapsia?
Minä: Syitä on monia. 25% tapauksista syy löydetään naisesta, 25% miehestä, 25% molemmista ja 25% syytä ei saada selville. Syy voi olla esimerkiksi sairaus joka on vaurioittanut sukupuolielimiä tai vaikka siittiöiden laatu.

Tämän jälkeen vedin henkeä.
Itkettääkö?
Selvisinkö tästä?
Näkeekö ne minusta jotain nyt?

Miksi pitää suuttua?

Sehän sitten kärjistyi. Minun riidakseni. Sanon minun, koska yksinhän minä riitelin ja raivosin. Kalevi katsoi silmät pyöreänä, hiukan hymyillen vieressä. Tuli sitten jossain vaiheessa halaamaan itkevää Berttaa.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on vaikeaa välillä ymmärtää toista. Jos kyse olisi minusta, raivoaisin maailmalle, syyttäisin jotakin, itkisin murhetta, huutaisin. Mutta ei Kalevi.

Viime viikko meni itkiessä oikeastaan jokaisena päivänä. Johtuiko sitten väsymyksestä vai siitä, että asiaa ei oltu taas noin urakalla puitu pitkään aikaan ja paineet kasautuivat. Perjantaina sitten raivosin, raivosin sitä, että miksi et itke? Miksi et ole vihainen? Miksi et huuda maailmalle? Miksi et huuda minulle? Miksi et suutu minulle kun vaadin sinulta? Mitä sinä tunnet?

Liikaa, aivan liikaa vaatimuksia. Osaksi olin vihainen itselleni, etten antanut Kalevin olla sellainen kuin on ja tuntea kuin tuntee.

Meillä on jo useasti käyty riitoja siitä, milloin asioista keskustellaan. Itse kun etsin kaiken mahdollisen tiedon ja esimerkiksi haluan kertoa mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja tehdään hoidoissa. En kykene siihen, etten ajattelisi asiaa ja puhuisi niistä. Sillä ajattelen kuitenkin. Kalevi taas on "kahden viikon Kalevi". Sulattelee ajatuksia, harvemmin aloittaa keskusteluita lapsettomuudesta. Mielummin olisi puhumatta asiasta, jotta ei tulisi sitä pahaa mieltä. Koen että häntä ahdistaa minun ylitsevuotava tiedonjano ja jauhaminen kaikesta.

Ihmiset kun käsittelevät asioita niin eri tavalla. Ja minun pitäisi antaa Kalevin tavalle enemmän tilaa.

Onneksi kuitenkin vierellä on ihminen joka tuntee sinut. Jonka kanssa voi käydä sen riidan. Riidan, jota todellisuudessa käy yksin, toisen kainalossa. En valitsisi tämän tuskan läpikäymiseen ketään muita kuin Kalevin.

Puhuttiin viime viikonloppuna myös siitä, miksi ihmiset eroavat lapsettomuuskriisin jälkeen. Tuntui meistä kummastakin todella kaukaiselta ajatukselta. Ajatella sitä, että olet käynyt elämäsi merkittävimmän kriisin jonkun kanssa, etkä halua enää olla hänen kanssaan. Kuka sen jälkeen ymmärtää sinun tuskasi? Miksi edes halusit olla toisen kanssa jos et halua olla hänen olkapäänsä ja joka ei halunnut olla sinun?

Missään vaiheessa Kalevi ei ole ajatellut, että syyttäisin häntä. Enkä ole koskaan syyttänyt. Käsi sydämellä. Pidän lapsettomuutta meidän yhteisenä ongelmana, haasteena. Ongelma tai vika ovat minusta kauheita sanoja, kuvaavat sitä että olisimme vääränlaisia.

Lapsettomuus on meidän yhteinen kulkumme. Yhdessä eteenpäin...vaikka miten kliseiseltä kuulostaakin.

Öitä ja hyvää alkavaa viikkoa!

"Yksinkertaisesti: Hedelmöityksessä siittiö- ja munasolu yhtyvät"

Tällä viikolla, ensimmäistä kertaa, on lapsettomuus työntynyt myös mieleen työaikana ja jatkuvalla syötöllä. Olen kyllä aiemminkin miettinyt asiaa töissä, mutta tässä viikossa on ollut jokin ero. Tunne on ollut erilainen niissä hetkissä jossa ajatukset harhailevat.

Työskentelen biologian opettajana ja aiheet käsittelet paljon ihmistä ja lisääntymisbiologiaa. Olen viime syksyn ajan miettinyt jo milloin aiheet alkavat käymään niin rankoiksi, etten vain siihen enää pysty. On yllättävän rankkaa käsitellä hedelmöitystä kun samaan aikaan mietit ettei se omalla kohdalla onnistu. Vielä rankempaa on vastata rauhallisesti pilke silmäkulmassa nuorten välillä hölmöihin ja ajattelemattomiin kysymyksiin hedelmöityksestä. Toisaalta nautin valtavasti opetuksesta ja olen pyrkinyt myös ajattelmaan asiaa niin, että pystyn tuomaan nyt myös sen hedelmöityksen ongelmallisuuden nuorten ymmärrykseen mukaan. Olettaisin kuitenkin että joku heistä kokee itse tai tulee tulevaisuudessa tuntemaan sellaisen henkilön tai pariskunnan joka käy läpi lapsettomuutta.

Välillä koen myös tietämykseni biologiasta lisäävän ahdistusta ja myös ärsyttävän Kalevia. Kun taaskin itseäni ärsyttää Kalevin tietämättömyys minun mielestäni perusbiologialta vaikuttavista asioista.

Ylipäätään tämä viikko on tuntunut äärimmäisen rankalta. Syytän osaltaan uniongelmiani, mitä väsyneempi olen, sitä itkuisempi ja surullisempi olen. Helpotusta ei antanut tieto siitä, että lääkärimme on helmikuun puoleenväliin asti lomalla, joten asiamme odottaa sinne saakka. Ja kuitenkin kyseessä on jo sovitun lähetteen lähettäminen eteenpäin. Nyt jonopaikkamme IVF/ICSI:iin odottaa kaksi-kolme lisäkuukautta.

Lueskelin tänään töiden jälkeen blogeja ja kommentoin tulevista hoidoista jotain Kaleville. Oletin, että hän kuunteli vain toisella korvalla, mutta jossain vaiheessa hän sanoi:

"Miksi elämä ei vaan voinut olla helpompaa. Miksi sie et vaan voinu tulla raskaaksi ja nytten meillä ois jo vuoden ikäinen lapsi."

Aloittaako vai ei?

Monta kertaa on käynyt mielessä tämän blogin perustaminen. Olen miettinyt sen kaikelta kannalta, onko jaksamista, onko aikaa, kiinnostaako minua itseänikään, kiinnostaako muita, mitä hyötyä tästä on..

Nyt se on sitten luotu.

Vieläkin ajatukset kirraa ehkä hiukan vastaan. Miksi perustin?

Onko tämä vain oma päiväkirja vaiko lohtu muille? Vaiko itselleni? Jaksankohan kirjoittaa tänne ensimmäisen kerran jälkeen?

Ehkä ajatukset alkaa olla siinä pisteessä, että niitä on vain pakko purkaa jonnekin. Saada pois itseltä, eikä aina vain purkaa tuohon toiseen puoliskoon.

Kuka siis täällä huutelee? Kutsutaan minua vaikka Bertaksi ja tuota toista Kaleviksi. Kolmenkympin toisella puolella kohta molemmat. Meiltä löytyy jo se farmariauto, omakotitalo, koira ja kissat. Unelmaelämä. Ilman sitä unelmaa.

Jo ensimmäisessä yökyläilyssä Kalevin luona puhuttiin perheen perustamisesta. Muuta suurta unelmaa ei kummallakaan ollut elämälle. Se oli täysin selvää. Aina puhuttiin lapsista ja sitten kun aika koittaa. Oletus oli, että olemme kaveriporukastamme ensimmäisiä. Niin myös muut olettivat ja osa olettaa vieläkin. Oli itsestäänselvyys että niitä lapsia tehdään ja saadaan. Liian itsestäänselvyys.

Kun lopulta oltiin vakituisesti saman katon alla, jännityksellä jätettiin ehkäisy pois. Oli niin jännää. Laskettiin ja mietittiin kuinka se vauva alkaa nyt juuri kehittymään siellä kohdussa. Laskettiin päiviä laskettuun aikaan, silloin olisi sopivasti kesäloma, silloin olisi sopivasti sitä ja tätä. Nostettiin jalat kattoon ja tehtiin raskaustestejä. Kuviteltiin, molemmat, raskausoireita.

Sitten tuli aika, jolloin vauvahaave unohtui ja elämän täytti suru. Uuvuin ja masennuin. Elämä meni yrittäessä päästä suosta ylös. Ajatus vauvasta siihen elämäntilanteeseen ei ollut pääosassa. Minun kehoni ei olisi valmis raskauteen, näin ajateltiin. Eikä ajatuksemmekaan. Stressin vuoksi ei raskauduttu.

Tätä toistettiin kevääseen 2014 saakka, kaksi vuotta ehkäisyn jättämisestä. Sitten alkoi sadella vauvauutisia. Mielessä rupesi pyörimään, miksi meille ei? Epätieto lisääntyi kesän 2014 aikana, jolloin lopulta Kalevi päätti soittaa perheneuvolaan ja kysyä miten asiassa toimitaan.

Ensimmäinen käynti jännitti, vieläkin ajatuksena että masennukseni on viivästyttänyt vauvan tuloa. Pientä itkua tihrustettiin vastaanotolla ja meihin luotiin uskoa onnistumisesta. Tutkimuksiakin määrättiin, varmuuden vuoksi. Suurin osa pareista kuitenkin saa lapsen jopa jo ennen hoitoja.

Kunnes koitti se maanantaipäivä. Siemennesteanalyysin tulokset olivat postista tulleet. Kalevi halusi itse avata kuoren enne kuin minä näen tulokset. "Näytteen laatu: täydellinen" Ja siihen se täydellisyys sitten loppuikin. Aika pysähtyi. Luimme useampaan kertaan tulokset. Siis eihän tilanne voinut olla mahdollista. Mitä tulos oligoastenoteratozoospermia tarkoitti? Google auki ja lähdekritiikki roskiin.

Jälkeenpäin totesimme, että voikun olisi hiukan kauemmin ollut avaamatta tuota kuorta. Olisi vielä hetki saatu elää tietämättä, hetki vielä ennen elämän muuttumista.

Tuo aika kirjekuoren avaamisen ja seuraavan lääkärikäynnin välillä oli epätoivon ja epätietoisuuden myllertämistä. Mikä olisi todellisuus? Tarkoittiko tulos sitä, ettei lapsia tulisi koskaan?

Perheneuvolan lääkärikäyntiin pistettiin koko keho ja mieli likoon. Sovittiin töistä vapaat, nyt meille ennustettaisiin tulevaisuus. Kuinka naiivia. Käynti sai aikaan turhautumisen, lääkäri ei sanonut juuta ei jaata. Kysyi samat kysymykset kuin aikaisemmin hoitaja oli kysynyt. Teki samat tutkimukset kuin aikaisemmin hoitaja oli tehnyt. Sivuutti Kalevin miltei kokonaan. Suututti niin paljon. Odotus jatkuisi vielä.

Seuraavalle lääkäriajalle varauduttiin "Varmaankin samat jutut tehdään ja tutkitaan, ei toivota liikoja". Kalevi mietti jo sanat valmiiksi, jos mitään uutta ei tapahtuisi. Aikoisi tällä kertaa antaa palautetta. Tunteilla leikkimistä.

Lääkärikäynti oli napakka, tehokas, rehellinen. "Ihmeitä tapahtuu, mutta teidän kanssanne ei jäädä odottelemaan niitä." Oli huojentavaa, että joku oli rehellinen. Yhtäaikaa olo tuntui helpottuneelta mutta myös surulliselta. Lasta ei perinteisin keinoin saataisi. Ei koskaan. Lapsemme ei tulisi olemaan se rakkauden hedelmä vaan lääketieteen saavutus.